maanantai 8. kesäkuuta 2009
Tien pää
Kyllä tämä blogi on tullut tiensä päähän. Haaveilen jonkin verran blogista, jonne kirjoittelisin runoja ylös. Saa nähdä. Kiitos mielenkiinnosta ja pään sisällön vyörryttämisen mahdollisuudesta. Jatkan ahkeraa vierailua Ihahhurjilla, Aina Valppaissa, Happines Is:ssä, Remonttireiskoilla, Villeissä ja vapaissa ja JaHa:ssa. Kiitos niistä!
maanantai 18. toukokuuta 2009
Miltä tuoksuu mennyt?
Olen tosi vahvasti tunne-ihminen, rakastan muistoja ja muistan hyvinkin tarkasti mitä kuka milloinkin sanoi, teki ja mitä ympärillä soi tai - tuoksui. Se on joskus ihan kivaa mutta paljon se on pilannutkin. Monta hyvää levyä ja monta tuotetta. Siis kun muisto, mikä korviin pelmahtaa tai ymmärrykseen tuoksahtaa, ei olekaan mieluinen.
Vuosi sitten ostin vartalovoiteen. Dermosil. Rasvailin tietenkin ahkerasti välttääkseni raskausarvet. Tänä aamuna pumppasin pullosta käsille rasvaa ja ÖH olin yhtäkkiä kauhean raskaana ja mahaa kiristi.
Raskauden loppuvaiheesta hommasin niin ikään Dermosilin kautta veriappelsiini-suihkusaippoan. No joo, kesä tulee ehkä mieleen, mutta näin viime kiloja karistaessaan ei halua suihkussa tuntea olevansa taas kömpelö ja isomahainen. Vielä ei ole vauvakuumeen aikakaan.
Juha Tapion Tästä kaikesta levy on ihana. Se oli minulla lainassa isoveljeltä vuonna 2001-2002, aikana, jolloin muutin pois kotoa ja aloin seurustella. Kuuntelin sitä paljon silloin - en niinkään myöhemmin, koska siitä tuli niin haikea mieli. Viime vuonna otin levyn kuunneltavaksi urakalla, nyt siitä tulee onnellinen ja rauhallinen mieli, sekä minulle että mahassa silloin jammailleelle Iippolle.
Mies toi kaupasta housuvaippoja. Niitä Iippolle laittaessani minulle tuli kauhean epävarma ja pelokas olo. Sitä piti kyllä ihan miettiä, sitä oloa. Silmät kiinni. Palasinpa, yllätys yllätys, osastolle. Joku niissä vaipoissa haisi erityisen samalle kuin osaston ekat vauvan vaipat.
Onhan näitä kaikilla. Pian kuitenkin tiedän saavani supermielekkään assosiaation, sen joka kesäisen... ...mies nimittäin valmistelee pihalla grilliä :)
Tämä artikkeli on tynkä koska Iippo heräsi ja keskittyminen herpaantui tuossa Juha Tapion jälkeen.
Vuosi sitten ostin vartalovoiteen. Dermosil. Rasvailin tietenkin ahkerasti välttääkseni raskausarvet. Tänä aamuna pumppasin pullosta käsille rasvaa ja ÖH olin yhtäkkiä kauhean raskaana ja mahaa kiristi.
Raskauden loppuvaiheesta hommasin niin ikään Dermosilin kautta veriappelsiini-suihkusaippoan. No joo, kesä tulee ehkä mieleen, mutta näin viime kiloja karistaessaan ei halua suihkussa tuntea olevansa taas kömpelö ja isomahainen. Vielä ei ole vauvakuumeen aikakaan.
Juha Tapion Tästä kaikesta levy on ihana. Se oli minulla lainassa isoveljeltä vuonna 2001-2002, aikana, jolloin muutin pois kotoa ja aloin seurustella. Kuuntelin sitä paljon silloin - en niinkään myöhemmin, koska siitä tuli niin haikea mieli. Viime vuonna otin levyn kuunneltavaksi urakalla, nyt siitä tulee onnellinen ja rauhallinen mieli, sekä minulle että mahassa silloin jammailleelle Iippolle.
Mies toi kaupasta housuvaippoja. Niitä Iippolle laittaessani minulle tuli kauhean epävarma ja pelokas olo. Sitä piti kyllä ihan miettiä, sitä oloa. Silmät kiinni. Palasinpa, yllätys yllätys, osastolle. Joku niissä vaipoissa haisi erityisen samalle kuin osaston ekat vauvan vaipat.
Onhan näitä kaikilla. Pian kuitenkin tiedän saavani supermielekkään assosiaation, sen joka kesäisen... ...mies nimittäin valmistelee pihalla grilliä :)
Tämä artikkeli on tynkä koska Iippo heräsi ja keskittyminen herpaantui tuossa Juha Tapion jälkeen.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Min kära Min blåggen
Aina hetkittäin käy mielessä blogin lopettaminen ja siirtyminen takaisin perinteiseen päiväkirjaan, jonka sivuille voi kaikessa Herran rauhassa vuodattaa kaikki soossit ja analysoida oman pään pimeimmätkin tuntemukset. Olen pitänyt oikeaa päiväkirjaa pikkutytöstä saakka ja nyt bloggailun aikana päiväkirja on elänyt täydellistä hiljaiseloa ja se harmittaa minua. Min blåggen on kokenut ravisuttavia muutoksia olemassa olonsa aikana. Alun perin heittäydyin blogeineni nettiin tuntemattomana, vain muutaman läheisen tietäessä osoitteen. Sellaisten, jotka olisivat ne mustat hetkeni kuulleet joka tapauksessa. Blogille oli tarve, päässä oli paljon ajatuksia joita halusin kirjoittaa ulos. Niin paljon, että oli nopeampaa kirjoittaa koneella. Bloggailu kiinnosti. Se olikin kivaa.
Aloitettuani työt opettajana eräs oppilaani vanhempi tunnustautui blogini lukijaksi. Toivoi, ettei se vaikuta kirjoittamiseeni mutta totta kai se vaikutti. Heräsin nimittäin siihen tosiasiaan, että ihmisillä on päättelykykyä ja kaikki eivät varmasti kertoisi minulle yhtä rehellisesti lukevansa päiväkirjaani... Missään vaiheessa, S, en ole kuitenkaan harmitellut, että olet ollut blogini lukija. Pikkuhiljaa yhä enemmän tuttuja alkoi löytää blogini linkkien ja muiden yhteyksien kautta ja siirryttyäni blogspottiin oli minun ihan sama julkaista blogini osoite myös facebookissa. Blogini oli muuttunut tuntojeni kammiosta avoimeksi päiväkirjaksi.
Olen aika paljon kaivannut nimen omaan sitä tuntojeni kammiota, norsunluutornia, luolaa, yöpöydänlaatikkoa, jonne ei kukaan kurki. Moneen paikkaan en kuitenkaan jaksa asioitani kirjoitella. Eikä aikakaan riitä. Toisaalta oma elämä on jotenkin niin seesteistä nyt, ei ole mistä paatostaa - kuten ovat varmasti blogiani pidempään lukeneet huomanneet. On paljon hiljaisempaa. Saa nähdä. Voi olla että tämä vielä sammuu ja pimenee.
Ehkä vaan syttyäkseen uudelleen jonnekin.
Vähintään sinne yöpöydänlaatikkoon.
Mutta jotakin mitä tapahtui vappuna: Tyyne alias Fileas Fogg sai turpiinsa naapurin kissalta. Mieheni on ilmoittanut, että naapuri saa haudata kissansa jos se vielä ilmaantuu meidän pihaan.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Kissa on peto
Nukuttiin tänään Iippon kanssa puoli yhdeksään ja se oli ihanaa. Paitsi Tyynestä, joka kuulemma oli jo Myöhässä! Ai että myöhässä mistä? No koska varhainen kissa saaliin nappaa. Tänään se myös toteutui; Tyynen eka saalis. Innoissaan se roudasi sen näytille ja innoissani olin minäkin, vaikka huomasin sen olevan päästäinen. Eihän kissa sitä syö. Tyynelle se oli ehkä kuitenkin ihan sama, ei se varmaan söisi hiirtäkään, onhan se karvainen. Joten suuren saalisreissun ja siihen liittyneiden kiitosten ja kehujen kerjuun jälkeen se pinkaisi sisälle omalle lautaselle. Saalistaessa nimittäin tulee hurjan nälkä ;)
Sorry vaan, te kaikki joiden mielestä tämä on julmaa.Minusta tämä on niin hauskaa
että ilmoitin tästä välittömästi sekä miehelle että äidille :D
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Jokainen tsäänssi on mahdollisuus
Eilen mun elämälle löytyi tunnari. Se tuli ja alkoi lyödä mun sydämellä.
Rauhan aika. Ehkä siksi. Että mun elämässä on nyt rauhan aika.
Kaikki tuossa kappaleessa on niin jotain mitä on ollut mutta ei enää.
Se pysäytti hetken ja näin kaiken mitä nyt on.
Minua katsoo takaisin pieni, täydellinen ihminen täynnä luottamusta ja rakkautta.
Se on niin puhdas. Tuo pieni.
Virheitä. Niitä on ja kyllä ne on myönnettykin monesti.
Osa olkaa kohauttamalla, osa niin että tuntuu tyhjälle ja osa itkun kanssa.
Osassa on jotain lämmintä jossain kohdin.
Vieläkin.
Niistä kai se nykyinen minä rakentuu.
Sain takaisin ihan älyttömästi.
Vain heikkous voi
Lupauksen murtaa
Harvoin teen sen tahallani
Lähellä ei aina kiinni saa
Vain heikkous voi
Lupaukset murtaa
Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Pakko myöntää kaikki virheet
Kuinka paljon korjata voin
Vain heikkous voi
Totuuden peittää
Teen sen näin
Niin helposti hyväksyn sen
Virheitään ei näe
Lähellä vain jää
Toisen jalkoihin
Lähellä
Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Voiko murheet kaiken viedä
Kuinka paljon takaisin saan
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Tärkeitä töröttäjiä
pikkuinen poika iippo ilmari näytti tänään neuvolassa
että osaa ottaa helmen peukulla ja etusormella.
ja vaikka sen vielä pienemmänkin helmen,
sen nuppineulanpään kokoisen,
vaikka.
iippo osaa jo nousta istumaan sitterissä,istua töröttää siinä sitten tosi tärkeänä.
ja MYÖS iippo oppi kääntymään mahalta selälleen,
ihan perinteiseen malliin.
ei mittarimatomalliin vaikka ensin siltä näyttikin.
ulkona on mahtava sää ja siellä töröttää tärkeänä tämmöisiä:
perjantai 17. huhtikuuta 2009
Taakka harteiltani
Sain eilen odotetun puhelun. Tai no en kyllä osannut odottaa sitä puhelua joten ei se voinut olla odotettu. Helmikuussa käväisin reksille ilmottautumassa ja hän epäili töitten tulevan hakuun maalis-huhtikuussa. Olenkin sitten päivittäin kyylännyt kunnan sivuja jotta koska pääsee hakemaan. Reksi kyllä lupasi laittaa sähköpostia ettei haku mene multa ohi mutta en uskaltanut luottaa siihen keltaiseen muistilappuun kun hänelläkin on varmasti sata ja yksi muistettavaa asiaa... Eilen reksi kuitenkin soitti ja tarjosi minulle töitä. Nyt minulla on siis töitä. Ensi vuodeksi. Ihan aika kiva juttu. Ehdin nimittäin jo muutaman unettoman yön viettämään, pitäähän sitä vähän stressata että miten ensi vuosi kehkeytyy. Suotta, kyllä nämä asiat on isommissa käsissä.
Mies jää siis koti-isäksi. Puhuimme siitä jo ennen Iippon syntymää. Sanoin, etten voi mitenkään tietää miten viihdyn kotiäitinä. Kysyin silloin, että onko hän valmis jäämään kotiin jos minusta tuntuu että haluan töihin. "Miksikäs ei, kai minäkin osaan lasta hoitaa." oli vastaus ja sitä tässä nyt sitten käydään lunastamaan. Olen älyttömän kiitollinen miehelleni, tiedän, että harvempi mies suostuu jäämään kotiin. En kyllä tiedä miksi. Istuuko stereotypiat miesten ja naisten töistä meissä niin tiukasti? Kuitenkin uskon että meidän Iippo-pojalle on lahja että isi on hänen kanssa vuoden jolloin opetellaan puhumaan ja liikkumaan...
...vaikkakin olen epäillyt, että kymmenen vuoden päästä meillä on 2. divarissa salibandya pelaava poika joka ei osaa puhua...
No, onneksi minä olen paljon kotona, ja onneksi isäkin on kova puhumaan :)
Nyt Iippo on nukkumassa ja minä jatkan neulomista, on meinaan uudet sukat taas työn alla!
Mies jää siis koti-isäksi. Puhuimme siitä jo ennen Iippon syntymää. Sanoin, etten voi mitenkään tietää miten viihdyn kotiäitinä. Kysyin silloin, että onko hän valmis jäämään kotiin jos minusta tuntuu että haluan töihin. "Miksikäs ei, kai minäkin osaan lasta hoitaa." oli vastaus ja sitä tässä nyt sitten käydään lunastamaan. Olen älyttömän kiitollinen miehelleni, tiedän, että harvempi mies suostuu jäämään kotiin. En kyllä tiedä miksi. Istuuko stereotypiat miesten ja naisten töistä meissä niin tiukasti? Kuitenkin uskon että meidän Iippo-pojalle on lahja että isi on hänen kanssa vuoden jolloin opetellaan puhumaan ja liikkumaan...
...vaikkakin olen epäillyt, että kymmenen vuoden päästä meillä on 2. divarissa salibandya pelaava poika joka ei osaa puhua...
No, onneksi minä olen paljon kotona, ja onneksi isäkin on kova puhumaan :)
Nyt Iippo on nukkumassa ja minä jatkan neulomista, on meinaan uudet sukat taas työn alla!
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
-Kuka siellä?
-Minä täällä, minä kärpästen kuningas!
Näin meillä iskä aina vastasi kun pikkuisena huudettiin että -KUKA TULI?
Minua on puraissut neulekärpäinen. Tuloksena on samasta Novitan Vuodenajat Kevät kerästä Iippiselle tumput ja meille molemmille sukat:
Ja uusi kerä odottaa silmien luojaa.
torstai 9. huhtikuuta 2009
Pääsiäinen, Kinderin lahja maailmalle?
Mies tulee pian töistä ja alkaa pääsiäisloma. Onpa mukavaa. Toivoisin säiden suosivan edes sen verran että lenkkeilemässä olisi kiva käydä ja jos joku päivä vaikka uskaltautuisi retkelle jonkinlaista nakkia paistamaan. Mies haaveilee polttavansa pohjalaisittain pääsiäiskokon - koko kokonko? Koko kokon. Saa nähdä. Se varmaan myös virpoo sunnuntaina ihan periaatteesta...
Pääsiäinen. Kristillisistä juhlista minun mielestä kaikista suurin, pitäisi mennä joulunkin ohi. Mutta kas kummaa, tonttujen sijaan noidat ja suklaamunat on vallanneet koko pääsiäisen. Jotenkin tuntuu sille, että sitä vähää kuin mitä Jeesus-lapsi käy jouluna kenenkään mielessä, ei juuri kukaan enää muistele pitkäperjantaina kärsimystä ja pääsiäisen riemua, ylösnoussutta Kristusta. Pääsiäinen on enemmänkin semmoinen kevätjuhla. Jippii, kohta on vappu - juhla.
Kiirastorstai ja väki valmistautuu lähtemään baariin.
Huutelenko korkealta itsekään?
Moneen kertaan, sekä jouluna että pääsiäisenä, olen joutunut nalkkiin. Uskovassa perheessä kasvaneena nämä jutut on tuttuja. Liian tuttuja. Ne on niin itsestäänselvyyksiä! Jeesus syntyi jouluna, tuli tänne ja nöyrtyi ihmiseksi, Jumala antoi oman poikansa, antoi kuolemaan asti. Pääsiäisenä Lensi maahan enkeli kertomaan että Jeesus on voittanut kuoleman, sovittanut kaikkien kaiken. Myös minun.
Mutta ettei se sitten tunnukaan missään. Vaikka katsoisi Jeesus-vilmejä. On kuin murrosikäinen, joo joo, tiedetään. Että pitää tikistää. Keskittyä. Elää se itse eikä kuunnella kuinka pään sisällä kerhotäti kertoo.
Hiljentyä.
Onneksi Jeesus sovitti tämän tämmöisenkin, penseyden, johon helposti tipahtaa. Tai lähinnä jossa helposti kulkee, mutta josta haluaisi tänä pääsiäisenä tipahtaa pois. Hiljaista pääsiäisen aikaa, toivottaa Min blåggen.
Pääsiäinen. Kristillisistä juhlista minun mielestä kaikista suurin, pitäisi mennä joulunkin ohi. Mutta kas kummaa, tonttujen sijaan noidat ja suklaamunat on vallanneet koko pääsiäisen. Jotenkin tuntuu sille, että sitä vähää kuin mitä Jeesus-lapsi käy jouluna kenenkään mielessä, ei juuri kukaan enää muistele pitkäperjantaina kärsimystä ja pääsiäisen riemua, ylösnoussutta Kristusta. Pääsiäinen on enemmänkin semmoinen kevätjuhla. Jippii, kohta on vappu - juhla.
Kiirastorstai ja väki valmistautuu lähtemään baariin.
Huutelenko korkealta itsekään?
Moneen kertaan, sekä jouluna että pääsiäisenä, olen joutunut nalkkiin. Uskovassa perheessä kasvaneena nämä jutut on tuttuja. Liian tuttuja. Ne on niin itsestäänselvyyksiä! Jeesus syntyi jouluna, tuli tänne ja nöyrtyi ihmiseksi, Jumala antoi oman poikansa, antoi kuolemaan asti. Pääsiäisenä Lensi maahan enkeli kertomaan että Jeesus on voittanut kuoleman, sovittanut kaikkien kaiken. Myös minun.
Mutta ettei se sitten tunnukaan missään. Vaikka katsoisi Jeesus-vilmejä. On kuin murrosikäinen, joo joo, tiedetään. Että pitää tikistää. Keskittyä. Elää se itse eikä kuunnella kuinka pään sisällä kerhotäti kertoo.
Hiljentyä.
Onneksi Jeesus sovitti tämän tämmöisenkin, penseyden, johon helposti tipahtaa. Tai lähinnä jossa helposti kulkee, mutta josta haluaisi tänä pääsiäisenä tipahtaa pois. Hiljaista pääsiäisen aikaa, toivottaa Min blåggen.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Tyyne Neponen alias Fileas Fogg.
Moni meidät tunteva tai Min blåggenia lukenut tietää että meillä on kissa, Tyyne Neponen, joka on viettänyt lokoisia sisäkissan päiviä meillä jo reilut neljä vuotta. Moni minut paremmin tunteva tietää myös, että olen suhtautunut kielteisesti kissojen vapaa-elämään ulkona; kaupungeissa, kylillä ja maallakin - varsinkin jos lähiympäristössä on niille vaarallisia asioita, lähinnä liikennettä, avoimia lietesäiliöitä yms. Ja kuka nyt haluaa naapurin kissaa pihalleen kakkimaan tai kollia pissimään. (Juuri ihmisten ajattelemattomuudesta tässä asiassa johtuu monien muiden kissa-viha.)
Sanotaan, ettei eläin osaa kaivata semmoista, mistä sillä ei ole tietoa. No ei varmaan ihminenkään. Mutta onko se hyvä peruste esimerkiksi nyt kissan sisällä pidolle? Onko se reilua?
Tyyne ulkoili ensimmäisiä kertoja kaupungissa, valjaissa tietysti. Ja pelkäsi ihan tuhottomasti. Pienemmälle kylälle, metsän vieressä sijaitsevaan rivitaloon muutettuamme, Tyyne innostui ulkoilusta enemmän ja monet kerrat metsässä kierreltiinkin. Tänne landelle muutettuamme väsäsimme Tyynelle juoksunarun tyyppisen ratkaisun jossa se vietti tuntikaupalla aikaa viime kesänäkin, aina silloin kun itsekin olimme pihalla. Pitkin kesää puhuimme ulkoilutarhasta kun tiedossa oli vauvan syntymä. Ajattelin, etten millään pysty ulkoiluttamaan sitten Tyyneä valjaissa niin paljon kuin se haluaisi: pukea nyt aina vauva ja todeta että Tyyne halusi olla pihalla 15 minuuttia. Tai viisi. Tarhasta tehtiin jo piirroksetkin kunnes totesin, että en todellakaan halua sitä rumilusta tuohon talon päähän. Talon päässähän se olisi ollut koska halusin käyttää tuuletusikkunaa ovena sinne.
Niinpä se sitten tapahtui. Päästin Tyynen ekan kerran pihalle kun olin siellä itsekin. Joskus joulun jälkeen, vai oliko loppuvuotta. Muutamia minuutteja. Ja uskokaa tai älkää, mies se yllätti täälläkin eikä vain Ainavalppaissa, hän nimittäin pisti aika pahasti vastaan. Pelkäsi, että Tyyne lähtee, että sille sattuu jotain.
Ja mies se vastusti myös silloin muutama viikko sitten kun minä päästin Tyynen aamulla ulos yksinään. Sanoin kissalle, että mene! Älä lähde meidän tontilta. Tule sisälle jos pelottaa, älä sekaannu tappeluihin. Älä uhkarohkeile.
Ja se meni. Se hiippaili ensimmäisenä päivänä maha maata viistäen, korvat heiluen, pohdiskeli lähinnä tuossa autotallin edessä tätä uutta tilannetta. Ja tuli sisälle 20 minuuttia myöhemmin. Seuraavana päivänä oli kaunis aurinkoinen päivä ja hanki kesti. Se lähti innoissaan kompostin takana olevaan ryteikköön - juuri sinne, minne kesällä hihnan päässä ei päässyt. Tunnin päästä (jonka aikana mies oli ehtinyt jo monesti miettiä missä se menee) kävin etsiskelemässä Tyyneä ja se istui talon takana olevassa ojassa, ilta-auringon tiplassa. Toisen tunnin päästä se tuli sisälle.
Nyt Tyyne on ulkoilut siis parisen viikkoa, päivittäin, usein sekä aamulla että illalla. Sisälle tultuaan se kiittelee kauheasti, syö hyvin ja menee nukkumaan. Toistaiseksi se on pysynyt hienosti meidän tontilla.
Keskustelua tämä on kuitenkin aiheuttanut. Mies haluaa, että meillä on lemmikkikissa. Mielellään elävä ja ei vain syömässä käväisevä vuokralainen. No niinhän minäkin haluan. Tiedostan kyllä, ettei meidän pihamaa ole kaikista turvallisin alue ulkoilla. Naapurissa on ärtsyjä koiria, lähellä kulkee tie - ja navettassakin on niin pahuksen liukas peltikatto ettei siinä pitänyt kissankaan kynnet... ...ja tiedänhän minä vanhana fanaatikkona, että sisäkissat elävät pidempään kuin ulkokissat - sohvaan hukkuu harvemmin kuin lietesäiliöön ja emännän ostoskassin alle liiskautuu huomattavasti harvemmin kuin jäteauton. Pihalla nautiskelevaa kissaa katsellessa (ja porukoiden 15-vuotiaaksi elänyttä rusakon pyydystäjää ajatellessa) en kuitenkaan voi olla ajattelematta: mutta kummatko elävät onnellisempana?
Kumpikaan meistä ei tykkää naapurin kissasta joka käy tarpeilla meidän pihassa, emmekä näin ollen halua että Tyyne alkaa pyöriä toisten pihoissa, VAIKKA se ei todellakaan tee tarpeita ulos, ainoastaan sisävessaansa. Kukapa sitä uskoo? Tällä hetkellä Tyyne pysyy hienosti omassa pihassa, omalla reviirillään, mutta entäpä jos se vaan joku päivä ei enää pysy? Mitenkäs teet ulkoiluun tottuneesta kissasta sisäkissan? No et mitenkään järisyttämättä kissan mielenterveyttä.
Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä ja itsesyytöstä ja valitusvirttä jos Tyynelle jotain tuolla ihmeellisessä ulkomaailmassa tapahtuu. Mutta sitten minulla olisi kuitenkin se ajatus: "Se sai touhata ulkona ja oli muuten tosi onnellinen." Itkeä vollottaisin minä sittenkin jos se sisäkissana elettyäänsä kuolee. Sillä erotuksella, että silloin suren myös sitä, kuinka se nautti ulkoilusta vapaana ja minä en antanut.
Ja sitäpaitsi: Tyyne on pitänyt kiinni siitä mitä sanoin. Tai no melkein. Se on pysynyt tontilla, se on tullut sisälle jos pelottaa ja se ei ole sekaantunut tappeluihin. Uhkarohkeillut se on kiivetessään navetan siltaa pitkin tikkaille ja hypätessään sieltä peltikatolle ja luisuttuaan kohti turmiota mutta Vain näyttääkseen miten ketterästi pääsi silti hyppäämään vielä tikkaille. Hei, vauhdista.
Sanotaan, ettei eläin osaa kaivata semmoista, mistä sillä ei ole tietoa. No ei varmaan ihminenkään. Mutta onko se hyvä peruste esimerkiksi nyt kissan sisällä pidolle? Onko se reilua?
Tyyne ulkoili ensimmäisiä kertoja kaupungissa, valjaissa tietysti. Ja pelkäsi ihan tuhottomasti. Pienemmälle kylälle, metsän vieressä sijaitsevaan rivitaloon muutettuamme, Tyyne innostui ulkoilusta enemmän ja monet kerrat metsässä kierreltiinkin. Tänne landelle muutettuamme väsäsimme Tyynelle juoksunarun tyyppisen ratkaisun jossa se vietti tuntikaupalla aikaa viime kesänäkin, aina silloin kun itsekin olimme pihalla. Pitkin kesää puhuimme ulkoilutarhasta kun tiedossa oli vauvan syntymä. Ajattelin, etten millään pysty ulkoiluttamaan sitten Tyyneä valjaissa niin paljon kuin se haluaisi: pukea nyt aina vauva ja todeta että Tyyne halusi olla pihalla 15 minuuttia. Tai viisi. Tarhasta tehtiin jo piirroksetkin kunnes totesin, että en todellakaan halua sitä rumilusta tuohon talon päähän. Talon päässähän se olisi ollut koska halusin käyttää tuuletusikkunaa ovena sinne.
Niinpä se sitten tapahtui. Päästin Tyynen ekan kerran pihalle kun olin siellä itsekin. Joskus joulun jälkeen, vai oliko loppuvuotta. Muutamia minuutteja. Ja uskokaa tai älkää, mies se yllätti täälläkin eikä vain Ainavalppaissa, hän nimittäin pisti aika pahasti vastaan. Pelkäsi, että Tyyne lähtee, että sille sattuu jotain.
Ja mies se vastusti myös silloin muutama viikko sitten kun minä päästin Tyynen aamulla ulos yksinään. Sanoin kissalle, että mene! Älä lähde meidän tontilta. Tule sisälle jos pelottaa, älä sekaannu tappeluihin. Älä uhkarohkeile.
Ja se meni. Se hiippaili ensimmäisenä päivänä maha maata viistäen, korvat heiluen, pohdiskeli lähinnä tuossa autotallin edessä tätä uutta tilannetta. Ja tuli sisälle 20 minuuttia myöhemmin. Seuraavana päivänä oli kaunis aurinkoinen päivä ja hanki kesti. Se lähti innoissaan kompostin takana olevaan ryteikköön - juuri sinne, minne kesällä hihnan päässä ei päässyt. Tunnin päästä (jonka aikana mies oli ehtinyt jo monesti miettiä missä se menee) kävin etsiskelemässä Tyyneä ja se istui talon takana olevassa ojassa, ilta-auringon tiplassa. Toisen tunnin päästä se tuli sisälle.
Nyt Tyyne on ulkoilut siis parisen viikkoa, päivittäin, usein sekä aamulla että illalla. Sisälle tultuaan se kiittelee kauheasti, syö hyvin ja menee nukkumaan. Toistaiseksi se on pysynyt hienosti meidän tontilla.
Keskustelua tämä on kuitenkin aiheuttanut. Mies haluaa, että meillä on lemmikkikissa. Mielellään elävä ja ei vain syömässä käväisevä vuokralainen. No niinhän minäkin haluan. Tiedostan kyllä, ettei meidän pihamaa ole kaikista turvallisin alue ulkoilla. Naapurissa on ärtsyjä koiria, lähellä kulkee tie - ja navettassakin on niin pahuksen liukas peltikatto ettei siinä pitänyt kissankaan kynnet... ...ja tiedänhän minä vanhana fanaatikkona, että sisäkissat elävät pidempään kuin ulkokissat - sohvaan hukkuu harvemmin kuin lietesäiliöön ja emännän ostoskassin alle liiskautuu huomattavasti harvemmin kuin jäteauton. Pihalla nautiskelevaa kissaa katsellessa (ja porukoiden 15-vuotiaaksi elänyttä rusakon pyydystäjää ajatellessa) en kuitenkaan voi olla ajattelematta: mutta kummatko elävät onnellisempana?
Kumpikaan meistä ei tykkää naapurin kissasta joka käy tarpeilla meidän pihassa, emmekä näin ollen halua että Tyyne alkaa pyöriä toisten pihoissa, VAIKKA se ei todellakaan tee tarpeita ulos, ainoastaan sisävessaansa. Kukapa sitä uskoo? Tällä hetkellä Tyyne pysyy hienosti omassa pihassa, omalla reviirillään, mutta entäpä jos se vaan joku päivä ei enää pysy? Mitenkäs teet ulkoiluun tottuneesta kissasta sisäkissan? No et mitenkään järisyttämättä kissan mielenterveyttä.
Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä ja itsesyytöstä ja valitusvirttä jos Tyynelle jotain tuolla ihmeellisessä ulkomaailmassa tapahtuu. Mutta sitten minulla olisi kuitenkin se ajatus: "Se sai touhata ulkona ja oli muuten tosi onnellinen." Itkeä vollottaisin minä sittenkin jos se sisäkissana elettyäänsä kuolee. Sillä erotuksella, että silloin suren myös sitä, kuinka se nautti ulkoilusta vapaana ja minä en antanut.
Ja sitäpaitsi: Tyyne on pitänyt kiinni siitä mitä sanoin. Tai no melkein. Se on pysynyt tontilla, se on tullut sisälle jos pelottaa ja se ei ole sekaantunut tappeluihin. Uhkarohkeillut se on kiivetessään navetan siltaa pitkin tikkaille ja hypätessään sieltä peltikatolle ja luisuttuaan kohti turmiota mutta Vain näyttääkseen miten ketterästi pääsi silti hyppäämään vielä tikkaille. Hei, vauhdista.
Tässä Tyyneä vähän pelottaa...
lauantai 4. huhtikuuta 2009
Mmhhhh... miehiä.
Olin tänään ehkä toista kertaa (?) Iippon syntymän jälkeen ulkona tyttöporukalla - siis ihan ilman Iippoa, ilman miestä. Ihan en vieläkään kykene rentoutumaan vaan Iippo pyörii mielessä - ja vähän sitä on ihan oikeasti ikäväkin. Ihanaa oli kuitenkin, käytiin syömässä kiinalaisessa ja sen jälkeen kuuntelemessa Pappoja.
Mikä se on se juttu. Miesäänet soi ihan äärettömän kauniisti. Kun tuo noin 15 miehinen kuoro aloitti laulamaan Were You There -kappaletta, nauliinnuin samoin tein penkkiin. Melkein en muista hengittää (hjuva soomi). Miehet paksuni vasemmalta oikealle, kohti bassoääniä ;) Bassoäänet oli mahtavia. Mutta yhteen oletettavasti tenoriin minä ihastuin. Ihan törkeen ihana ääni. Löi ehkä leiviltä salaisen paheeni, Heimo Enbuskan, jonka konserteissa käyn toisinaan unohtamassa melkein hengittää. H. Enbuskahan on oikea suomalaisten tunteiden tulkki, savupirtin nurkasta virsiä hämärään iltaan, ärrä vaan tärähtää.
Mietin, että jos lavalla olisi ollut sama määrä naisia, olisiko tulos ollut yhtä vakuuttava? Varmasti eritavalla upean kuuloinen, mutta olisiko se ottanut minua kiinni?
En tiedä. Mutta yksi katse kuitenkin jäi tästä illasta polttelemaan... se oli se kun ajoin pihaan ja ikkunassa oli sekä isi että Iippo.
Iippo ihanuus - ai lav juu <3
(No kyllä sitä isiäkin.)
Mikä se on se juttu. Miesäänet soi ihan äärettömän kauniisti. Kun tuo noin 15 miehinen kuoro aloitti laulamaan Were You There -kappaletta, nauliinnuin samoin tein penkkiin. Melkein en muista hengittää (hjuva soomi). Miehet paksuni vasemmalta oikealle, kohti bassoääniä ;) Bassoäänet oli mahtavia. Mutta yhteen oletettavasti tenoriin minä ihastuin. Ihan törkeen ihana ääni. Löi ehkä leiviltä salaisen paheeni, Heimo Enbuskan, jonka konserteissa käyn toisinaan unohtamassa melkein hengittää. H. Enbuskahan on oikea suomalaisten tunteiden tulkki, savupirtin nurkasta virsiä hämärään iltaan, ärrä vaan tärähtää.
Mietin, että jos lavalla olisi ollut sama määrä naisia, olisiko tulos ollut yhtä vakuuttava? Varmasti eritavalla upean kuuloinen, mutta olisiko se ottanut minua kiinni?
En tiedä. Mutta yksi katse kuitenkin jäi tästä illasta polttelemaan... se oli se kun ajoin pihaan ja ikkunassa oli sekä isi että Iippo.
Iippo ihanuus - ai lav juu <3
(No kyllä sitä isiäkin.)
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Tule kanssani Herra Jeesus...
Iippo täytti tänään puoli vuotta. Ajatella, kuusi kuukautta on jo siitäkin päkistämisestä ;) Tässä pieniä tunnelman palaisia puoli vuotiaan kanssa elämisestä, suoraan tältä päivältä:
Unen läpi tuntuu että joku, joka on vahvasti liimaantunut kainalooni, alkaa heräillä: siinä se on taas nukkunut viimeiset kaksi tuntia. Siirrän Iippon jumppaamaan ja selostamaan unen käheällä äänellä juttujansa meidän keskelle. Tarttumaan isiä nenästä ja saamaan tämän heräämään.
Oltiin aamulla ekaa kertaa "lapsellisten aamukahveilla" ja siellä oli kivaa. Iippo tosin nukkui kahdesta tunnista sen yksi ja puoli mutta herättyään ja selvittyään unen pöpperöstä yritti jutella toisille lapsille ja koskettaa yhtä tyttöä kädestä. Ideana aamukahveilla on, että JaHan Hanna on kehittänyt lapsille jotain tekemistä jolloin äidit (tai isät jos niitä tuolla kävisi) saavat jutella omista asioista keskenään. Tosi hieno juttu!
Yritetään maistella possua ja alan epäillä lapsemme uskonnollista suuntausta kun ei sika maistu. Vastaavaa kakomista, yökkimistä ja suun kiinni napsauttamista on nähty viimeksi silloin kun soseita ruvettiin yleensäkin kokeilemaan. Mutta sitten otetaan taas pikkuisen vettä. Lasista, kiitos. Iippo haluaa itse hörpätä. Kädet lasin ympärille äidin kanssa, kieli ulos ja pitkälle lasin alle (tämä on niin huvittavaa) ja sitten pikkuisen hörps, hörps ja lopuksi hirmuista huitomista kun minä ITSE osasin :D
"Tää tää tää tä tä tä!" itkuhälyttimestä iltapäivällä. Päivän toiset kahden tunnit unet ja pikkuinen ukkeli on pirteä kuin peipponen. Eno on tullut käymään joten Iippo näyttää jotain, minkä on oppinut jostain ja ihan huomaamatta: ujostelun. Katsoo enoa ja kiepsauttaa sitten kasvot minun kainaloon. Katsoo uudestaan enoa ja kellahtaa selällään vasten minua :) Huippu söpö!
Päivän kakkosnaurut samalle asialle: Iippon kakkaaminen ja miten se tapahtuu. Tämä ei ole vitsi eikä enää sattumaa koska tämä on todeksi testattu valvotuissa olosuhteissa jo kahden viikon ajan: Isi ja Iippo lähtevät yhdessä vessaan kakalle. Iippo sitterissä. Vessasta kuuluu "Nyt Iippo tehdään kakka." Sitten kauheaa änkäystä ja viiden minuutin päästä mennään vaihtamaan vaippa. Meitä jaksaa naurattaa.
Vaipan vaihdon yhteydessä isä aivastaa. Kuuntelen pyykkejä laittaessa kun Iippo kikattaa täysin hervottomana isille. Isi tekoaivastaa ja heilauttaa päätä "Ää-tshi!" ja Iippo kikattaa ihan mahdottomasti, rätkättää, meinaa läkähtyä. Isi aivastaa, Iippo rätkättää. Isi aivastaa taas, Iippo repeää. Nauhoitettiin kännyköillä kilpaa ja laitettiin mummolle ja ukille iloa sinne reissun päälle.
Eno lennättää Iippoa joka on haltioissaan. Minä mietin taas että miten ihana on kun on niin paljon sylejä.
Iippo istuu sitterissä ja touhuaa yksinään lelujensa kanssa kun me isot ihmiset pelaillaan. Kauhea selostus ja päristys kuuluu vierestä, hirmuinen touhotus: mihin yllän kädellä, mitä pitää ylettääkseen potkia varpaan kärjellä. Välillä pitää kujertaa ja vilkaista että huomaako äiti...
...ja mitäs isin pitää huomata? Tissillä käynnissä ei ole mitään kivaa jos isi ei huomaa. Jos isi on huoneessa niin ennen syömään ryhtymistä Iippo hakee iskän katsekontaktia kunnes isi sitten vilkaisee ja Iippo päästää leveän hymyn ja suureleisesti kääntyy tissille, kohottelee kulmia "Tääpä on mun!". Ja äitiä naurattaa.
Ja illan päätteeksi Iippo yöhaalarissa, siinä tumman sinisessä jossa on pieniä pilviä ja joka on tullut Pohjanmaalta asti, kukkuu äidin vieressä kun luetaan iltasatua. Nimenomaan luetaan koska Iippo täätättää mun lukemisen päälle... iltasyönti ja omaan sänkyyn. Äidin kädestä kiinni. Rukoillaan iltarukous. Pienet, lapsen pulleat kädet ja sormet puristelee minun käsiä. Tutin lussutusta. Iippo kääntyy nenä vasten pinnasängyn laitaa, sivelee välillä siinä roikkuvan täkin punaisia ja keltaisia ja vihreitä autoja. Kääntyy välillä katsomaan minua. Kääntyy taas autoihin päin, sykkyrään. Silitän Iippoa. Ja laulan:
Tule kanssani Herra Jeesus
tule siunaa päivän työ
tule illoin ja aamuin varhain
tule vielä kun joutuu yö
tule vielä kun joutuu yö.
Tule askele askeleelta
minun kanssani kulkemaan
sua ilman en olla saata
pysy luonani ainiaan
pysy luonani ainiaan.
tule siunaa päivän työ
tule illoin ja aamuin varhain
tule vielä kun joutuu yö
tule vielä kun joutuu yö.
Tule askele askeleelta
minun kanssani kulkemaan
sua ilman en olla saata
pysy luonani ainiaan
pysy luonani ainiaan.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
Ja mahassa vastassa hiljaisuus...
Eilen illalla nukkumaan mennessä tein jotain, joka todistaa väsymyksen puolesta. Pistin käden mahalle ja odotin, potkaiseeko kukaan.
Heti Iippon synnyttyä olin osastolla tuntevinani vielä kaksi ihan selvää potkua ja olinkin vähän huolissani siitä, että jäiköhän sinne kuitenkin joku. Lihasmuisti on varmaan muisteistani paras.
Eilen mahassa oli ihan hiljaista. Niin hiljaista, että piti vähän tönäistä - vaikka olin siinä vaiheessa jo herännyt todellisuuteen vieressä nukkuvasta maha-asukkaastani. Mutta hiipuvan hetken kaipasin vastausta tönäisylleni; pientä kantapäätä, nyrkkiä, peppua.
Toisinaan hymyssä suin Iippoa katsellessani haaveilen Iippolle pikkuveljeä tai pikkuista siskoa. Ehdottomasti haluan että joku päivä ne alkavat taas voimistua. Ilmakuplan tuntuisista sähköiskuihin ja sähköiskuista selviin muksauksiin. Muksauksista ensin sen verran kovempiin että isäkin tuntee ja niistä muksauksista jo ihon pinnallan näkyviin liikkeisiin. Se on ihaninta ja se on onnellisinta. Maata kyljellään ja kuunnella kun pieni ihminen elää omassa huoneessaan, minun mahassa. Touhuaa ja touhottaa.
Yhtenä päivänä kerroin Iippolle kuinka minun piti aina vähän tönäistä sitä tietääkseni onko mahassa kaikki hyvin. Näytin Iippolle hellästi tökkäisten että näin - pikku mies muksautti välittömästi takaisin: "Ja ihan yhtä ärsyttävää se on edelleen!".
Heti Iippon synnyttyä olin osastolla tuntevinani vielä kaksi ihan selvää potkua ja olinkin vähän huolissani siitä, että jäiköhän sinne kuitenkin joku. Lihasmuisti on varmaan muisteistani paras.
Eilen mahassa oli ihan hiljaista. Niin hiljaista, että piti vähän tönäistä - vaikka olin siinä vaiheessa jo herännyt todellisuuteen vieressä nukkuvasta maha-asukkaastani. Mutta hiipuvan hetken kaipasin vastausta tönäisylleni; pientä kantapäätä, nyrkkiä, peppua.
Toisinaan hymyssä suin Iippoa katsellessani haaveilen Iippolle pikkuveljeä tai pikkuista siskoa. Ehdottomasti haluan että joku päivä ne alkavat taas voimistua. Ilmakuplan tuntuisista sähköiskuihin ja sähköiskuista selviin muksauksiin. Muksauksista ensin sen verran kovempiin että isäkin tuntee ja niistä muksauksista jo ihon pinnallan näkyviin liikkeisiin. Se on ihaninta ja se on onnellisinta. Maata kyljellään ja kuunnella kun pieni ihminen elää omassa huoneessaan, minun mahassa. Touhuaa ja touhottaa.
Yhtenä päivänä kerroin Iippolle kuinka minun piti aina vähän tönäistä sitä tietääkseni onko mahassa kaikki hyvin. Näytin Iippolle hellästi tökkäisten että näin - pikku mies muksautti välittömästi takaisin: "Ja ihan yhtä ärsyttävää se on edelleen!".
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Kotiäiti vs Carrie Bradshaw
Mies on siirtänyt tietsikan taas tupaan jotta voitiin katsoa leffa sohvalta. Tai leffat. Pitkästä aikaa oli ihan kohtalainen suomalainen elokuva, semmoinen kuin Erottamattomat. Vähän sen ongelma oli niin mehevän ihmissuhdesopan keittäminen, että sen purkaminen olisi vaatinut puolet enemmän kestoaikaa. Katsottiin myös Battle in Seattle joka sekin oli ihan jees. Nyt, kun kone on tässä tuvassa, saan kirjoitella näppäimistö sylissä ja se saa minut haaveilemaan omasta läppäristä. Taas. Ei tarvita edes sielun silmiä kun näen jo itseni ikioman läppärini kanssa tuossa sohvalla viltin alla päivittämässä blogia ja tekemässä kouluhommia ensi syksynä... Vähän niinkuin Carrie ikään.
Voihan Carrie. Sillä ei ole kotona kipeää lasta joka kitisee ensin koko yön ja silloin kun ei kitise se syö ja herää sitten viimein puoli seitsemältä. Toinen yö samaa kitinää. Eilen illalla tuntui, että nyt on pakko lähteä pihalle tai pää leviää siihen narinaan. Tänä aamuna, silloin puoli seitsemän, tuntui että nyt en jaksa nousta. En jaksa ajatella tätä päivää yhtään - mutta jostain kummasta niitä voimia aina tulee, hetki kerrallaan lisää ja tässä sitä taas ollaan, mies tulee tunnin päästä töistä. Mennään illalla uudestaan lääkäriin, saa nyt sitten nähdä mitä löytyy vai löytyykö mitään. Vähän on ehkä ollut tänään parempana Iippo, tai ei ole niinkään haronut korviaan. Toivoisin, että Iippo paranisi pian. Odotan jo takaisin sitä iloista vintiötä joka päikkäreille nukuttaessa ottaa salaa tutin suusta ja päästää rätkätyksen merkiksi "Kurkkaa tänne!" ja kun kurkkaan, on se siellä suu isossa hymyssä saadakseen tutin takaisin suuhun ja tehdäkseen saman uudelleen. Semmoista onnea ei Carriella ole! Suunnitelmissa olisi sitten myös tyhjä viikonloppu johon voisi sisällyttää perjantaille leffa-iltaa miehen ja pikkuveljen kanssa. Iippo on suunniteltu pistettävän nukkumaan mutta luultavasti sekin haluaa katsoa leffoja. Ensi viikolla olisi myös haaveissa nähdä serkkua ja hänen uutta vauvaa ja miestä. Mies ei ole kyllä uusi.
Kävin eilen Iippon kanssa luokassa moikkaamassa oppilaita. Se oli aika hauskaa. Lapset oli odotetustikin ensin vähän jäässä mutta kertoivat sitten viiden minuutin päästä kaikkea alkaen kesälomamuistoistakin. Meno oli perinteistä: käytävässä opettaja selvitteli jotain poikien välistä häslinkiä - olisin voinut arvata ketkä osallisina. Vielä ei ole tullut hakuun paikkoja ensi lukuvuodelle, niitä odotellessa...
lauantai 14. maaliskuuta 2009
Don't tell your mama
Minulla on viime viikkoina ollut järkyttävän suuria vaikeuksia pitää suuni kiinni. Vajaa kuukausi sitten isä soitti minulle ja suunnitteli yllättävän äidin heidän 35-vuotis hääpäivän kunniaksi 14. maaliskuuta. Tarkoitus oli että kaikki me lapset osinemme päästäisiin paikalle, paikkana olisi eräs mökki, jonne minä hommaisin juhlaruoan jostain pitopalvelusta. Äidille ei saanut sanoa halaistua sanaa. Romantikkona ja yllätyksiä rakastavana innostuin iskän ideasta kauheasti ja niinpä rupesimme tuumasta toimeen.
Minä otin yhteyttä pitopalveluun ja veljien kanssa suunnittelimme vielä erikseen jotain muistamista sekä isälle että äidille. Keskiveljeni vaimo keksi että hankkisimme äidin ja isän muinaista hääkimppua muistuttavan kukka-asetelman sekä vaasin sille ja näin tehtiin. Vanhimman veljen perheen kanssa sovimme että he voivat tulla meille jo perjantaina ja yöpyä tässä.
Oli muuten ihan törkeän vaikea pitää suu kiinni! Minä, joka yleensäkin olen avoin ja kova puhumaan ja joka yleensä kertoo äidille lähes tulkoon kaiken, huomasin aina muodostavani pääni sisällä lauseita tyyliin: "Onpa kiva nähdä kaikkia pitkästä aikaa!" ja "Siivottiin tänään kun tulee ne matkalaiset..." ja niin edelleen. Opin, että kuitenkin useimmiten ajatten ennen kuin päästän mitään suustani ;) Minulla oli myös alibi valmiina, koska arvelin äidin kysyvän minua käymään tänä päivänä. Vanhin veljeni teki hämäyssoiton. Pikkuveli oli tulossa meille katsomaan leffaa. Hahhaa!
Yllätys onnistui täysin. Äidillä ei ollut hajuakaan mitä tapahtuu, tiesi toki, että isällä oli jotain suunnitelmia, mutta ei hän osannut tällaista odottaa. Tuli tosi hyvä mieli ja oli ihana viettää aikaa yhdessä. Päivä oli touhua täynnä mutta paikka paikoin mielessä ehti kuitenkin käydä väläyksiä siitä, että minun vanhemmat ovat olleet naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentäviisi. Olemme veljieni kanssa saaneet elää turvallisessa ja ehjässä kodissa ja äiti ja isä ovat saaneet elää yhdessä kolmekymmentäviisi vuotta. Ihan mieletöntä. On muuten varmasti vaatinut usein sitä tahtoa! Kolmekymmentäviisi... Pitkä aika, mutta silti mahtuivat molemmat mainiosti häävaatteisiinsa :D Isä oli ottanut mukaan myös oman ja äidin puvun ja niissä he söivätkin kakkukahvit.
Ainoa harmillinen juttu oli se, että Iippo ei ollut ollenkaan oma itsensä, vaan kränäsi pitkin päivää ja ilta päättyikin sitten terveyskeskuskäyntiin kun kävimme tarkastuttamassa korvat. Niissä oli punaista mutta ei nyt vielä varsinaista tulehdusta. Lämpöä on vähän ja pistin supon yötä vasten. Toivottavasti tauti ei uusi pahasti, kiittimet ristiin ja pikkuisen viereen nukkumaan.
Minä otin yhteyttä pitopalveluun ja veljien kanssa suunnittelimme vielä erikseen jotain muistamista sekä isälle että äidille. Keskiveljeni vaimo keksi että hankkisimme äidin ja isän muinaista hääkimppua muistuttavan kukka-asetelman sekä vaasin sille ja näin tehtiin. Vanhimman veljen perheen kanssa sovimme että he voivat tulla meille jo perjantaina ja yöpyä tässä.
Oli muuten ihan törkeän vaikea pitää suu kiinni! Minä, joka yleensäkin olen avoin ja kova puhumaan ja joka yleensä kertoo äidille lähes tulkoon kaiken, huomasin aina muodostavani pääni sisällä lauseita tyyliin: "Onpa kiva nähdä kaikkia pitkästä aikaa!" ja "Siivottiin tänään kun tulee ne matkalaiset..." ja niin edelleen. Opin, että kuitenkin useimmiten ajatten ennen kuin päästän mitään suustani ;) Minulla oli myös alibi valmiina, koska arvelin äidin kysyvän minua käymään tänä päivänä. Vanhin veljeni teki hämäyssoiton. Pikkuveli oli tulossa meille katsomaan leffaa. Hahhaa!
Yllätys onnistui täysin. Äidillä ei ollut hajuakaan mitä tapahtuu, tiesi toki, että isällä oli jotain suunnitelmia, mutta ei hän osannut tällaista odottaa. Tuli tosi hyvä mieli ja oli ihana viettää aikaa yhdessä. Päivä oli touhua täynnä mutta paikka paikoin mielessä ehti kuitenkin käydä väläyksiä siitä, että minun vanhemmat ovat olleet naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentäviisi. Olemme veljieni kanssa saaneet elää turvallisessa ja ehjässä kodissa ja äiti ja isä ovat saaneet elää yhdessä kolmekymmentäviisi vuotta. Ihan mieletöntä. On muuten varmasti vaatinut usein sitä tahtoa! Kolmekymmentäviisi... Pitkä aika, mutta silti mahtuivat molemmat mainiosti häävaatteisiinsa :D Isä oli ottanut mukaan myös oman ja äidin puvun ja niissä he söivätkin kakkukahvit.
Ainoa harmillinen juttu oli se, että Iippo ei ollut ollenkaan oma itsensä, vaan kränäsi pitkin päivää ja ilta päättyikin sitten terveyskeskuskäyntiin kun kävimme tarkastuttamassa korvat. Niissä oli punaista mutta ei nyt vielä varsinaista tulehdusta. Lämpöä on vähän ja pistin supon yötä vasten. Toivottavasti tauti ei uusi pahasti, kiittimet ristiin ja pikkuisen viereen nukkumaan.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Päk tuu tö ruuts.
Aion nyt tehdä bloggauksen meidän reissusta - vähän niin kuin The Rantaset (on yhtä kuin Mopoilijat) ja vähän niin kuin yhtä suuresta reissusta kuin mitä Anni haaveilee pian tekevänsä. Olimme siis viikonlopun pohjanmaalla, Härmässä.
*** Nyt kuuluu nauraa kun kehitin näin älyttömän hauskan alun tähän merkintään. Voin nääs taas huoletta naureskella pohjalaisten kustannuksella kun olen turvallisesti Savossa. Viikonloppuna pidin suuni siististi supussa koska olisin pian joutunut altavastaajaksi. Perjantaina meinasi kyllä vielä lipsahtaa kun törmättiin sattumalta miehen tuttavapariskuntaan jossa vaimo on marttyyri (eli urheasti täältä sinne asumaan mennyt). Meinasin siis kysyä, että miten hän voi, että käykö juttelemassa jossain tai muuta sellaista. ***
Asiaan. Reissu oli siis monella tavalla ainutkertainen (ainutkertainen on muuten paljon kivempi sana kuin ainutlaatuinen, siinä on enemmän sitä ainutlaatuisuutta). Se oli Iippon ensimmäinen pidempi reissu ja se oli Iippon ensimmäinen reissu pohjanmaalle (tiedättehän että lapsia on hyvä suojata ensimmäiset elinkuukaudet, kerätä vastustuskykyä yms. tämä pätee myös pohjanmaalle matkaamiseen). Mua jännitti että miten Iippo jaksaa istua monta tuntia autossa, miten nukkuu vieraassa paikassa ja meneekö koko reissu narinaksi. Onnellisena totesimme, että Iippo oli reipas matkalainen joka nukkui tyytyväisenä, söi topakasti ja suu naurussa katseli turvakopasta kun suuntasimme auton milloin minnekin. Asuimme viikonlopun jälleen kerran mieheni ystävien luona (jotka myös minä olen perinyt tyyliin friends-in-law vai miten se sanotaan) ja hyvin viihdyimme kaikki. Iippolle riitti ihmettelyä korkeassa katossa, kaikuvassa tilassa ja koirissa. Iippo katselikin ensimmäisenä iltana aika tarkkaan mäyräkoiraa ajatuksella: "Joo-o, kyllä meitä on vaan monennäköisiä!"
Seuraavassa muutama kuva sieltä juurilta:
Reissuun piti lähteä heti kun silmät suinkin oli vähän auki
Onneksi Pohjanmaalla on vielä isomummo ja isopappa olemassa!
Aamuvirkut lukee kirjaa joskus 7.30 ettei muut herää.
Serkkupoikien ensimmäinen kohtaaminen. Iippo halusi ottaa kädestä kiinni koko ajan :)
*** Nyt kuuluu nauraa kun kehitin näin älyttömän hauskan alun tähän merkintään. Voin nääs taas huoletta naureskella pohjalaisten kustannuksella kun olen turvallisesti Savossa. Viikonloppuna pidin suuni siististi supussa koska olisin pian joutunut altavastaajaksi. Perjantaina meinasi kyllä vielä lipsahtaa kun törmättiin sattumalta miehen tuttavapariskuntaan jossa vaimo on marttyyri (eli urheasti täältä sinne asumaan mennyt). Meinasin siis kysyä, että miten hän voi, että käykö juttelemassa jossain tai muuta sellaista. ***
Asiaan. Reissu oli siis monella tavalla ainutkertainen (ainutkertainen on muuten paljon kivempi sana kuin ainutlaatuinen, siinä on enemmän sitä ainutlaatuisuutta). Se oli Iippon ensimmäinen pidempi reissu ja se oli Iippon ensimmäinen reissu pohjanmaalle (tiedättehän että lapsia on hyvä suojata ensimmäiset elinkuukaudet, kerätä vastustuskykyä yms. tämä pätee myös pohjanmaalle matkaamiseen). Mua jännitti että miten Iippo jaksaa istua monta tuntia autossa, miten nukkuu vieraassa paikassa ja meneekö koko reissu narinaksi. Onnellisena totesimme, että Iippo oli reipas matkalainen joka nukkui tyytyväisenä, söi topakasti ja suu naurussa katseli turvakopasta kun suuntasimme auton milloin minnekin. Asuimme viikonlopun jälleen kerran mieheni ystävien luona (jotka myös minä olen perinyt tyyliin friends-in-law vai miten se sanotaan) ja hyvin viihdyimme kaikki. Iippolle riitti ihmettelyä korkeassa katossa, kaikuvassa tilassa ja koirissa. Iippo katselikin ensimmäisenä iltana aika tarkkaan mäyräkoiraa ajatuksella: "Joo-o, kyllä meitä on vaan monennäköisiä!"
Seuraavassa muutama kuva sieltä juurilta:
Reissuun piti lähteä heti kun silmät suinkin oli vähän auki
Onneksi Pohjanmaalla on vielä isomummo ja isopappa olemassa!
Aamuvirkut lukee kirjaa joskus 7.30 ettei muut herää.
Serkkupoikien ensimmäinen kohtaaminen. Iippo halusi ottaa kädestä kiinni koko ajan :)
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Suku on paras
Eilen aamulla olin juuri saanut Iippon ensimmäisille unille ja nautiskelin aamupalasta ja kirjaa omassa rauhassani. Kello oli vähän päälle kymmenen ja talossa sievoinen sotku, koska siivouspäivä siirtyi sairastelun takia perjantailta tälle viikolle jollekin ennalta arvaamattomalle päivälle. Tyyne alkoi vauhkota. Siinä nyt ei ole mitään uutta että se juoksee ikkunalta toiselle, joten kysyin vaan, että mikäs elukka siellä nyt menee. Viimein Tyyne tuli ruokapöytään vastapäätä minua, nousi etutassujen varaan ruokapöydälle ja katsoi minua silmät selällään: "Kuule. Nyt on tosi kyseessä.". Samaan aikaan kuulin kuinka tuo meidän "työväen ovi" aukesi. Arvelin vielä sittenkin, että isä tulee käymään enkä siis ruvennut siistimään edes purkkeja ja purnukoita pöydästä. Olisi kai se pitänyt tajuta, ettei Tyyne nosta moista mylläkkää tutun tulosta - eteisessä minua odotti naapurista kylään tullut isotätini kukkapuskan kanssa. Minun ei tarvinnut sen kummemmin yrittää kuvitella nähdä taloamme vieraan silmin. Tiesin, että koko mökki on kuin hävityksen kauhistus, kuten isäni tapaa sanoa. (Siis ei isä sano että meidän talo on hävityksen kauhistus, ainakaan minun kuulleni. Hän vain käyttää tuota sanontaa.) Iski ahdistus ja hävetys. Jos kyseessä olisi ollut edes vähän tutumpi, olisin voinut pinkaista edeltä ja pyyhkäistä mennessäni muutaman tavaran piiloon, nyt minun oli pakko seistä siinä toivottamassa tervetulleeksi, ottaa kukat vastaan, ohjata täti peremmälle, mutista jotain sairaana olosta ja tyrkkiä edellä ovia kiinni... En paljon kehdannut esitellä taloa: "Tässä on kodinhoitohuone - ohhoh, naapuriko tänne on pyykkinsä tuonut!" ja "Täällä on makkari - jahas, kissa on taas penkonut tilavaatteet esille vaikka vasta sen sijasin!". Nielin ylpeyteni, pyysin anteeksi että on niin sotkuista, järjestelin pikaisesti tupakeittiön jossa ollaan - isotäti vaan tuumasi, että pitäähän lasten antaa leikkiä - joopa, tuo meidän Iippo 5 kuukauttahan se on nämä kaikki tavarat pitkin tupaa levitellytkin...
Kun sitten siinä viimein istuttiin vastatusten ja alettiin jutella, tulin hyvin, hyvin onnelliseksi. Oikeasti olen tavannut tätä tätiä varmaan yli kymmenen vuotta sitten. Kun hän siinä alkoi kertoa vanhoja ja uusia tapauksia, kysellä kuinka minä ja mieheni tavattiin ynnä muuta, minulle tuli semmoinen olo, kuin olisin saanut jutella hetken isän äidin kanssa. Koin, että se aamuhetki oli minulle annettu lahja. Sain esitellä Iippon isotädille, kun ei kumpikaan mummoistani häntä ehtinyt näkemään.
Tänään meillä tuli käymään isäni vanhin veli vaimonsa kanssa. Taas muutama tunti uskomattomia kertomuksia kotitalomme historiasta ja isäni lapsuudesta. Iippo sai istua isosetänsä sylissä ja esittikin parhaan "tää tää tää" -soolonsa.
Tuntuu, että kaikki nämä ihmiset on niin hirveän arvokkaita. Arvokkaita lenkkejä verkossa ympärillämme. Olisin kovasti halunnut että Iippo olisi saanut nähdä myös isomummonsa minun puolelta* ja minä olisin halunnut tuntea ukkini. Niitä me ei saatu, mutta kun ottaa silmän käteen ja katsoo niin tajuaa, mitä silti on! Minä sain ukin mieheni kautta. Ihastuin Pentti-pappaan kertaheitolla! En silloin oikein tiennyt nauraako vaiko itkeä kun tuntui niin hyvälle olla tekemisissä aikuisen elämäni ensimmäisen kerran ihka oikean ukin kanssa. Viime vuosina olen surrut ja harmitellut mummojeni poismenoa. Heitä ei korvaa ikinä kukaan, mutta meillä on isomummoja miehen puolelta! On isotätejä ja tätejä. Sedätkin muistavat paljon samoja kertomuksia kuin mitä mummokin aina muisteli.
Ihaninta on kuitenkin sylit. On ihanaa, että ippolla on niin paljon sylejä jossa saa istahtaa ja kuunnella erilaisia sydämen tykytyksiä. Vaikkei Iippo ehtinyt äidin puolen isomummojen sykkeitä tuntemaan, sykkii sama pohjasointu isosedän sydämessä.
Ja ukin. Ja mummon. Ja enojen.
* Tämä merkintä on minunsukukeskeinen, koska minähän tämän merkitsen. Arvostan äärettömästi myös miehen puolen isoisovanhempia, mutta suren sitä ettei Iippo saanut tutustua juuri minun puolen isomummoihin. Minun juuriin.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Viisi kuukautta
Iippo on tänään viisi kuukautta. Älytöntä. Vaikka kuinka tuntuu välillä että päivät kuluu hitaasti niin silti viisi kuukautta tuntuu menneen hujauksessa. Viisikuukautispäivänsä kunniaksi Iippo opetteli eilen uuden äänen. Se on vähän vaikea litteroida mutta menee jotakuinkin näin: "Thrää thrää thrää thrää" tai "Krää krää krää krää" - joka tapauksessa kovaa ja korkelta. Tai ei välttämättä edes kovaa mutta siltä taajuudelta että minulta nousee väkisin niskakarvat pystyyn. Opittujen taitojen listaan on myös tullut isovarpaan imeminen.
Minun kokemusteni listaan on nyt tullut se, jota paljon pelkäsin ja kauhulla odotin eli Iippon ensimmäinen kuumetauti. Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin siihen tosi asiaan, että Iippo on kuuma ja rohisee. Mieheni tauti siis siirtyi Iippolle, mikä nyt sikäli ei ollut kovinkaan yllättävää kun kaulailivat miehen ollessa kipeänä. Lämpö ei noussut onneksi yli 38 asteen ja taudista selvittiin ilmeisesti muutenkin aika helpolla, sain siis tämmöisen hellän tulikasteen vauvan sairastamiseen. Iippo nukkui supoilla ihan hyvin mutta minä valvoin silti. Iippo ei ollut kuumeesta moksiskaan mutta minä melkein itkin kun mittari ekan kerran näytti yli 37 ja puolen. Iippo yski ja oksensikin kerran limaa - minä olin valmiina elvyttämään, Iippo vain irvisti ja nauroi.
Nyt olen siis hoitanut kaksi miestä suht terveeksi ja minulla on aika hyvä kuva siitä, miten tauti etenee. Minulla on ensimmäiset oireet ja se ärsyttää: kuka antaa kotiäidille sairaslomaa jos nousee kuume?
torstai 26. helmikuuta 2009
Kun kipu ja (karkki)kuume puraisee...
On todella miellyttävää olla yksin kotona lapsen ja kissan kanssa. Täällä maalla tähän aikaan eli 23 korvilla. (Tämä blogspotin kello on muuten jossakin hongkongiajassa.) Maalla, jossa on hyvin pimeää, ei loista katulamput. Ja kanssa kissan, joka kuulee äääniäää... Se nostaa korvat pystyyn, antaa silmiensä laajeta muka-kauhusta, säpsähtää valmiusasentoon, vilkaisee minua kuin varoittaakseen ettei kaikki ole nyt kunnossa mutta minä urheana kissana pidän homman tassussa - pakene sinä toisesta ovesta, minä suojaan selustan. Se lähtee häntä ja maha maata viistäen kohti talon toista päätä, josta murhamiehet ovat parhaillaan hajottamassa seinää. Vaikka kuinka yritän naurahtaa kissan toilailuille niin kyllä se silti tuntuu aina hetkellisenä havahduksena kun kissa kuulee - no, niitä äääniäää. Onneksi mies tulee töistä vartin sisällä. Tämä kappale oli vähän niinkuin alkupuhe.
Mies olikin kipeänä alkuviikona ja meni tänään ekaa päivää töihin. Kannoin kovasti huolta (...) siitä, että jaksaako mies nyt ihan varmasti mennä tänään töihin. Mun mielestä olisi ollut hyväksi parannella nyt itsensä kunnolla ja katsoa vielä muutama päivä (lue iltavuoro). Oli ihana herätä monena aamuna koko perheenä. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään (paitsi miehellä Iippon kanssa pois sängystä että minä saan vielä nukkua). No ihan totta on, että kun mies on kotona, saan minä nukkua aamulla kymmeneen. Hän nukkuu yöllä, minä aamulla vähän pidempään. Olisin siis suonut näiden aamujen ja yhteisten iltojen Ally McBealin seurassa jatkuvan vielä loppuviikonkin. Tämä kappale oli hyvä yritys pitää ajatukset edelleen poissa karkeista.
Seuraava ajatukseni koskeekin sitten vain karkkeja. Mulla on ihan kauhea karkin tuska. Uuden vuoden lupaus "karkkipäivä kerran viikossa" ei ihan ole aina pitänyt, vaan karkkipäivät ovat toisinaan venähtäneet hieman pitkiksi. Ja kun viikonloppuna pämppää, tartteis maanantaina tasoittavia että päivä lähtisi käyntiin. Ihan totta, mä olen tässä karkkiriippuvaisuudessani saavuttanut sen tason, että ymmärrän alkoholisteja ja narkomaaneja: karkitta oleminen ei suoranaisesti tuota fyysisiä oireita (ärtymystä kyllä, mutta jotain konkreettisempaa kuten vapinaa tai harhoja niin ei vielä) mutta silti se on minulle vaikeaa. Luojan kiitos etten ole sekaantunut muihin maisteltaviin, minulla on varmaan joku riippuvaisuusgeeni. Pari vuotta sitten yritin irtaantua tästä sokeririippuvaisuudesta ja päätin olla sokeritta kuukauden. Täysin sokeritta. Mies lähti mukaan haasteeseen, hän jätti sokerin pois kahvistakin. Kovin kaksisesti se ei mennyt. Minun osalta. Mä kestin muistaakseni kaksi ja puoli päivää. Sen jälkeiset päivät käytin miehen ylipuhumiseen jotta olisin saanut hänetkin lopettamaan.
Sen sata kertaa olen lukenut sokeririippuvuudesta ja kuinka siitä pääsee tai vastaavasti kuinka sitä pahentaa. Mä en oikein tiedä uskonko edes että siitä jotenkin pääsee irti. Omalla kohdalla ainakin tuntuu, että karkinsyönti olisi lopetettava ihan kokonaan. Mitään sovinnaista tietä on mahdoton löytää. Koko karkkiriippuvuuden mielenkiintoisin juttu on se, että lapsuudenperheessäni ei syöty paljonkaan karkkia. Meillä oli karkkipäivät mutta silloinkin karkkia ostettiin maltillisesti sillä viidellä markalla. Tänä päivänä kukaan veljistäni ei tunnusta ostavansa karkkia juurikaan. Äidistä ja isästä nyt puhumattakaan. Onko siis niin, että koko perheen sokerihimot on tiivistyneet minuun? Aika epäreilu kohtalo. Pitäisikö hakea Kelalta korvausta? (Niihin karkkeihin siis.)
Mies olikin kipeänä alkuviikona ja meni tänään ekaa päivää töihin. Kannoin kovasti huolta (...) siitä, että jaksaako mies nyt ihan varmasti mennä tänään töihin. Mun mielestä olisi ollut hyväksi parannella nyt itsensä kunnolla ja katsoa vielä muutama päivä (lue iltavuoro). Oli ihana herätä monena aamuna koko perheenä. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään (paitsi miehellä Iippon kanssa pois sängystä että minä saan vielä nukkua). No ihan totta on, että kun mies on kotona, saan minä nukkua aamulla kymmeneen. Hän nukkuu yöllä, minä aamulla vähän pidempään. Olisin siis suonut näiden aamujen ja yhteisten iltojen Ally McBealin seurassa jatkuvan vielä loppuviikonkin. Tämä kappale oli hyvä yritys pitää ajatukset edelleen poissa karkeista.
Seuraava ajatukseni koskeekin sitten vain karkkeja. Mulla on ihan kauhea karkin tuska. Uuden vuoden lupaus "karkkipäivä kerran viikossa" ei ihan ole aina pitänyt, vaan karkkipäivät ovat toisinaan venähtäneet hieman pitkiksi. Ja kun viikonloppuna pämppää, tartteis maanantaina tasoittavia että päivä lähtisi käyntiin. Ihan totta, mä olen tässä karkkiriippuvaisuudessani saavuttanut sen tason, että ymmärrän alkoholisteja ja narkomaaneja: karkitta oleminen ei suoranaisesti tuota fyysisiä oireita (ärtymystä kyllä, mutta jotain konkreettisempaa kuten vapinaa tai harhoja niin ei vielä) mutta silti se on minulle vaikeaa. Luojan kiitos etten ole sekaantunut muihin maisteltaviin, minulla on varmaan joku riippuvaisuusgeeni. Pari vuotta sitten yritin irtaantua tästä sokeririippuvaisuudesta ja päätin olla sokeritta kuukauden. Täysin sokeritta. Mies lähti mukaan haasteeseen, hän jätti sokerin pois kahvistakin. Kovin kaksisesti se ei mennyt. Minun osalta. Mä kestin muistaakseni kaksi ja puoli päivää. Sen jälkeiset päivät käytin miehen ylipuhumiseen jotta olisin saanut hänetkin lopettamaan.
Sen sata kertaa olen lukenut sokeririippuvuudesta ja kuinka siitä pääsee tai vastaavasti kuinka sitä pahentaa. Mä en oikein tiedä uskonko edes että siitä jotenkin pääsee irti. Omalla kohdalla ainakin tuntuu, että karkinsyönti olisi lopetettava ihan kokonaan. Mitään sovinnaista tietä on mahdoton löytää. Koko karkkiriippuvuuden mielenkiintoisin juttu on se, että lapsuudenperheessäni ei syöty paljonkaan karkkia. Meillä oli karkkipäivät mutta silloinkin karkkia ostettiin maltillisesti sillä viidellä markalla. Tänä päivänä kukaan veljistäni ei tunnusta ostavansa karkkia juurikaan. Äidistä ja isästä nyt puhumattakaan. Onko siis niin, että koko perheen sokerihimot on tiivistyneet minuun? Aika epäreilu kohtalo. Pitäisikö hakea Kelalta korvausta? (Niihin karkkeihin siis.)
maanantai 23. helmikuuta 2009
Tooskaa ja persikoita sun kai pitäis saada...
Heti aamusta leivotutti, piti vaan vielä kuulostella iltapäivään, että mitä teki mielileipoa. Teki mieli leipoa jotain makeaa, ehkäpä jotain uutta ja tattadaa, paikallisen kahvilan toska-persikka-piirakka muistui mieleen - ja eikun itse kokeilemaan. Jonkinlainen raakaversio perus toska-piirakasta löytyi ja siihen ajattelin ne persikat vaan jossain vaiheessa läjäyttää mukaan. Tuli ihan älyn hyvää, eli kannattaa kokeilla - vaikkapa huomenna laskiaispullien sijaan (kun eikö niitä ole jo jokainen koko helmikuun kuitenkin pistellyt?) Ohjeesta tulee perus pyöreä piirakkavuoallinen.
Pohja:
2 munaa
1,5 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 dl maitoa
150 g margariinia
Vaahdota munat ja sokerit. Lisää keskenään sekoitetut vehnikset ja leivinjauhe vuoroin maidon ja sulan (ja vähän jäähtyneenkin) margariinin kanssa. Levitä korpputeltuun vuokaan Paista 200 asteessa 15 minuuttia. Paistumisen aikana... kumoa 1 tlk persikoita valumaan ja viipaloin ne ohuiksi siivuiksi.
Kiehauta kuorrutus:
50g voita (tai margariinia)
1 dl sokeria
0,5 dl maitoa
70-100g mantelilastuja (minä laitoin 100g)
1 rkl vehnäjauhoja
Vartin paiston jälkeen asemoi persikat piirakkapohjalle ja levitä kuorrutus päälle.
Paista vielä kymmenisen minuuttia 200-225 asteessa.
Ja tämä on hyvää myös kylmänä.
2 munaa
1,5 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 dl maitoa
150 g margariinia
Vaahdota munat ja sokerit. Lisää keskenään sekoitetut vehnikset ja leivinjauhe vuoroin maidon ja sulan (ja vähän jäähtyneenkin) margariinin kanssa. Levitä korpputeltuun vuokaan Paista 200 asteessa 15 minuuttia. Paistumisen aikana... kumoa 1 tlk persikoita valumaan ja viipaloin ne ohuiksi siivuiksi.
Kiehauta kuorrutus:
50g voita (tai margariinia)
1 dl sokeria
0,5 dl maitoa
70-100g mantelilastuja (minä laitoin 100g)
1 rkl vehnäjauhoja
Vartin paiston jälkeen asemoi persikat piirakkapohjalle ja levitä kuorrutus päälle.
Paista vielä kymmenisen minuuttia 200-225 asteessa.
Ja tämä on hyvää myös kylmänä.
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
Mahdollisuus johonkin
Hyvää laskiaissunnuntaita! Me ei vielä päästä mäkeen, Iippo on pikkuisen liian pikkuinen ja äiti ja iskä jalat puuduksissa eilisestä. Isi oli pelaamassa arvaatte kyllä mitä ja minä kävelin Iippon kanssa ukkila-mummola-enolaan hoitoon. Kävelymatkaa tulee sinne semmoinen 6 kilometriä. Se on ihan mukava matka ja minulle, joka ei ymmärrä lenkkeilyn perusidean päälle (miksi kävellä jotta pääsee jo siihen missä on), se on justiinsa kiva kun päämäärä on eri piste kuin mistä lähti. Sen verran sentään äsken käytiin että postia hakemassa ja nukutettiin Iippo siinä retkellä.
Olen tässä päivän, pari pohtinut sitä, miten hirmuinen psykologinen vaikutus on sillä, että on mahdollisuus johonkin. Minä jaksan päivän kotona Iippon kanssa huomattavasti paremmin jos minulla on auto käytössä - vaikka se sitten seisoisi pihassa. Minä tiedän että minun on mahdollista lähteä Iippon kanssa jonnekin. Jaksan myös odottaa miestä iltavuorosta paremmin jos on mahdollista, että hän pääsee sieltä aiemmin. Ja nyt minä jaksan paremmin kotona ihan siitä ajatuksesta, että minun on mahdollista päästä töihin syksyllä.
Kävin torstaina rehtorin juttusilla ja jo ihan siellä käynti teki tosi hyvää. Minulla on ihan aikuisten oikeasti ollut ahdistusta älyllisestä taantumisesta ja olen kaivannut vahvistusta sille, että minua haluttaisi ja tarvittaisi johonkin muuhunkin kuin tissipariksi. Niinpä siis kun reksi lupasi laittaa e-postia jottei haku mene minulta ohi ja kyselipä vielä kiinnostuksen kohteitakin (luokka-astetta ja vahvuuksia), koin pitkästä aikaa että minä ehkä jopa olen hyvä jossakin muussakin kuin no... vaippojen vaihdossa ja tissinä olossa. Nyt pitää tähdentää, etten väheksy kotiäitiyttä - päinvastoin, nostan entistä enemmän hattua niille äideille, jotka jaksavat olla kotona vuodesta toiseen. Kyse ei siis ole siitä, etteikö kotiäitiys tarjoaisi haastetta, sitä se kyllä tekee, liiankin kanssa. Minä vaan kaipaan erilaista haastetta ja kontakteja aikuismaailmaan. Iippo on ehdottomasti parasta mitä minun elämään on ikinä suotu mutta uskon, että Iipponkin kannalta on parempi olla ensi vuonna kotona mahdollisesti isin kuin väsähtäneen äidin kanssa. Vaikka ensi vuosi Iippon kanssa tulee olemaan jo hyvin erilainen, ei se silti pyyhkäise tämän vuoden väsymystä minnekään.
Kyllä. Olen kuulkaa tunnista toiseen miettinyt, että teenkö nyt sitten jotain mitä kadun, jos lähden töihin. Kaikkihan sitä toitottaa: Kyllä sinä ehdit töitäkin tehdä ja varhaislapsuus menee niin äkkiä ohi ja tätä rataa. Pelkäsinkin etukäteen, että rehtori lähtee tuolle kannalle ja minä puhkean johonkin hormooni itkuun... Kuitenkin tosi asia on, että jos minä menen töihin, on meillä perheen yhteistä aikaa ainakin puolet enemmän kuin tähän asti. Minä teen viikossa puolet vähemmän työtunteja kuin mieheni, enkä minä olisi säännöllisesti iltaisin työn takia pois kotoa. Ja jos tekisin 24-25 tuntia viikossa, olisin kotona useimmiten ennen kello 14. Ehdin kyllä elämään ja ihmettelemään varhaislapsuutta Iippon kanssa. Lisäksi uskon, että koti-isyys tekisi ihan älyttömän paljon hyvää mieheni ja Iippon suhteelle. Ettei Iipposta esimerkiksi tulisi niin hirveän äiti-riippuvainen. Ajatellapa nyt vaikka sitä, että jos meille vielä joskus suodaan toinenkin lapsi; voisin äkkiseltään kuvitella, ettei Iippo olisi niin mustasukkainen äidistä, kun on oppinut touhuamaan myös isin kanssa. Ja ihan rehellisesti haluaisin tarjota miehellenikin mahdollisuuden olla ekana näkemässä kun Iippo oppii jotain, etten se ole aina minä joka soittaa töihin: "Arvaa mitä?? Iippo kääntyi nyt toisinkin päin mahalleen!!!". Ja että isikin saisi tuntea olevansa semmoinen joka kelpaa lohduttamaan. Tämä eka vuosihan on ihan sitä, että vain äidin sylissä mieli tyyntyy.
No. Kyse on vielä mahdollisuudesta, enhän minä tiedä pääsenkö kuitenkaan loppujaan töihin. Uskomme kuitenkin, molemmat meistä, että nämä asiat johdattuu parhain päin. Parhain päin minulle, parhain päin miehelleni ja mikä tärkeintä: parhain päin Iippolle. Minä heitän pallon isompiin käsiin hakemalla töitä - isommat kädet katsoo miten elämän kannattaa viedä. Näin on kun kulkee rukoillen. Ja rukoushan todistetusti kannattaa.
Olen tässä päivän, pari pohtinut sitä, miten hirmuinen psykologinen vaikutus on sillä, että on mahdollisuus johonkin. Minä jaksan päivän kotona Iippon kanssa huomattavasti paremmin jos minulla on auto käytössä - vaikka se sitten seisoisi pihassa. Minä tiedän että minun on mahdollista lähteä Iippon kanssa jonnekin. Jaksan myös odottaa miestä iltavuorosta paremmin jos on mahdollista, että hän pääsee sieltä aiemmin. Ja nyt minä jaksan paremmin kotona ihan siitä ajatuksesta, että minun on mahdollista päästä töihin syksyllä.
Kävin torstaina rehtorin juttusilla ja jo ihan siellä käynti teki tosi hyvää. Minulla on ihan aikuisten oikeasti ollut ahdistusta älyllisestä taantumisesta ja olen kaivannut vahvistusta sille, että minua haluttaisi ja tarvittaisi johonkin muuhunkin kuin tissipariksi. Niinpä siis kun reksi lupasi laittaa e-postia jottei haku mene minulta ohi ja kyselipä vielä kiinnostuksen kohteitakin (luokka-astetta ja vahvuuksia), koin pitkästä aikaa että minä ehkä jopa olen hyvä jossakin muussakin kuin no... vaippojen vaihdossa ja tissinä olossa. Nyt pitää tähdentää, etten väheksy kotiäitiyttä - päinvastoin, nostan entistä enemmän hattua niille äideille, jotka jaksavat olla kotona vuodesta toiseen. Kyse ei siis ole siitä, etteikö kotiäitiys tarjoaisi haastetta, sitä se kyllä tekee, liiankin kanssa. Minä vaan kaipaan erilaista haastetta ja kontakteja aikuismaailmaan. Iippo on ehdottomasti parasta mitä minun elämään on ikinä suotu mutta uskon, että Iipponkin kannalta on parempi olla ensi vuonna kotona mahdollisesti isin kuin väsähtäneen äidin kanssa. Vaikka ensi vuosi Iippon kanssa tulee olemaan jo hyvin erilainen, ei se silti pyyhkäise tämän vuoden väsymystä minnekään.
Kyllä. Olen kuulkaa tunnista toiseen miettinyt, että teenkö nyt sitten jotain mitä kadun, jos lähden töihin. Kaikkihan sitä toitottaa: Kyllä sinä ehdit töitäkin tehdä ja varhaislapsuus menee niin äkkiä ohi ja tätä rataa. Pelkäsinkin etukäteen, että rehtori lähtee tuolle kannalle ja minä puhkean johonkin hormooni itkuun... Kuitenkin tosi asia on, että jos minä menen töihin, on meillä perheen yhteistä aikaa ainakin puolet enemmän kuin tähän asti. Minä teen viikossa puolet vähemmän työtunteja kuin mieheni, enkä minä olisi säännöllisesti iltaisin työn takia pois kotoa. Ja jos tekisin 24-25 tuntia viikossa, olisin kotona useimmiten ennen kello 14. Ehdin kyllä elämään ja ihmettelemään varhaislapsuutta Iippon kanssa. Lisäksi uskon, että koti-isyys tekisi ihan älyttömän paljon hyvää mieheni ja Iippon suhteelle. Ettei Iipposta esimerkiksi tulisi niin hirveän äiti-riippuvainen. Ajatellapa nyt vaikka sitä, että jos meille vielä joskus suodaan toinenkin lapsi; voisin äkkiseltään kuvitella, ettei Iippo olisi niin mustasukkainen äidistä, kun on oppinut touhuamaan myös isin kanssa. Ja ihan rehellisesti haluaisin tarjota miehellenikin mahdollisuuden olla ekana näkemässä kun Iippo oppii jotain, etten se ole aina minä joka soittaa töihin: "Arvaa mitä?? Iippo kääntyi nyt toisinkin päin mahalleen!!!". Ja että isikin saisi tuntea olevansa semmoinen joka kelpaa lohduttamaan. Tämä eka vuosihan on ihan sitä, että vain äidin sylissä mieli tyyntyy.
No. Kyse on vielä mahdollisuudesta, enhän minä tiedä pääsenkö kuitenkaan loppujaan töihin. Uskomme kuitenkin, molemmat meistä, että nämä asiat johdattuu parhain päin. Parhain päin minulle, parhain päin miehelleni ja mikä tärkeintä: parhain päin Iippolle. Minä heitän pallon isompiin käsiin hakemalla töitä - isommat kädet katsoo miten elämän kannattaa viedä. Näin on kun kulkee rukoillen. Ja rukoushan todistetusti kannattaa.
torstai 19. helmikuuta 2009
This is my life
Minä rakastan lukemista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lukeminen on parasta viihdettä. Lukeminen voittaa leffat 6-0.
Opin lukemaan ennen kouluun menoa ja varsin pian aloin myös lukea lukemisen ilosta. Ehkä 5-6 luokalla ollessani karkkipäivä huipentui karkkipussiin, sohvaan ja hyvään kirjaan - silloin se saattoi olla Neiti Etsivä ja The Babysitter Club, Tiina -kirja tai Pikku Vampyyri.
On ollut toki aikoja, jolloin en ole lukenut niin paljon mutta ikää myöten olen tykästynyt lukemiseen yhä enemmän. Uusi kirja on kuin uusi tuttavuus (nyt muuten tulee sellainen olo kuin olisin paasannut tästä täällä ennenkin), uusi maailma, uusi ihminen. Vaipua kirjan sivuille on häipyä pois tästä hetkestä. Pois työpäivän rasituksesta, pois huolista. Pois omista tutuista kuvioista.
Iippon synnyttyä olen ollut aika paljonkin harmissani siitä kun aikaa lukemiselle ei tahdo löytyä. Nyt viime päivinä olen kuitenkin saanut aikaa jostain. Ehkä olen vaan päättänyt, että tiskit, pyykit ja pölyt saa odottaa - kun Iippo nukahtaa, minä luen. Ja minä ahmin, juovun melkein. Ihan kuin olisi juossut pitkän lenkin ilman vettä vaikka jo lähtiessä oli jano ja nyt juon niin että tulee yli. Ensin tuntui että haroin sivujakin niin, että tuskin maltoin keskittyä sisältöön, että kiskon lauseita itseeni kuin henkeä pidätellyt ilmaa.
Uudelleen rakastuminen?
Kirjastossa kuljin hyllyjen välejä tohkeissani: lukemista, minulle, lukemista, minulle. Autossa takapenkillä nostelen kirjan kerrallaan vielä kassista, katselen niiden kansia, luen takakannen selvityksiä. Hykertelen. Monta kirjaa, monta kirjaa... Mies hymyilee peilin kautta. Kotiin päästyäni haluan esitellä miehelleni saalista: "Katso. KUUSI ihanaa kirjaa. Saanko esitellä ne sinulle?". Sitten nostelen niitä esille ja jaarittelen minkä vuoksi minkäkin lainasin.
Sitten valitsen kirjan. Aloitan ehkä useammankin kun en malta odottaa.
Ja kun ei malta odottaa niin silloin on mentävä - "Kuvittele itsellesi mies" odottaa.
J.K Ystäväni K kirjoitti joskus omassa blogissaan että on onnistunut siirtämään kiinnostuksen lukemiseen omiin lapsiinsa ja on siitä tyytyväinen. Sietää ollakin. Minusta on jo nyt parasta lukea ja katsella Iippon kanssa kirjoja - ja hän tosiaan viihtyy siinä niitä katsellessa. En malttaisi odottaa että Iippo kasvaa ja alkaa (toivottavasti) kiinnostua kirjoista enemmän itsekin. Sitä odotellessa minä pyrin järjestämään kirjastoauton taas näille nurkille.
Opin lukemaan ennen kouluun menoa ja varsin pian aloin myös lukea lukemisen ilosta. Ehkä 5-6 luokalla ollessani karkkipäivä huipentui karkkipussiin, sohvaan ja hyvään kirjaan - silloin se saattoi olla Neiti Etsivä ja The Babysitter Club, Tiina -kirja tai Pikku Vampyyri.
On ollut toki aikoja, jolloin en ole lukenut niin paljon mutta ikää myöten olen tykästynyt lukemiseen yhä enemmän. Uusi kirja on kuin uusi tuttavuus (nyt muuten tulee sellainen olo kuin olisin paasannut tästä täällä ennenkin), uusi maailma, uusi ihminen. Vaipua kirjan sivuille on häipyä pois tästä hetkestä. Pois työpäivän rasituksesta, pois huolista. Pois omista tutuista kuvioista.
Iippon synnyttyä olen ollut aika paljonkin harmissani siitä kun aikaa lukemiselle ei tahdo löytyä. Nyt viime päivinä olen kuitenkin saanut aikaa jostain. Ehkä olen vaan päättänyt, että tiskit, pyykit ja pölyt saa odottaa - kun Iippo nukahtaa, minä luen. Ja minä ahmin, juovun melkein. Ihan kuin olisi juossut pitkän lenkin ilman vettä vaikka jo lähtiessä oli jano ja nyt juon niin että tulee yli. Ensin tuntui että haroin sivujakin niin, että tuskin maltoin keskittyä sisältöön, että kiskon lauseita itseeni kuin henkeä pidätellyt ilmaa.
Uudelleen rakastuminen?
Kirjastossa kuljin hyllyjen välejä tohkeissani: lukemista, minulle, lukemista, minulle. Autossa takapenkillä nostelen kirjan kerrallaan vielä kassista, katselen niiden kansia, luen takakannen selvityksiä. Hykertelen. Monta kirjaa, monta kirjaa... Mies hymyilee peilin kautta. Kotiin päästyäni haluan esitellä miehelleni saalista: "Katso. KUUSI ihanaa kirjaa. Saanko esitellä ne sinulle?". Sitten nostelen niitä esille ja jaarittelen minkä vuoksi minkäkin lainasin.
Sitten valitsen kirjan. Aloitan ehkä useammankin kun en malta odottaa.
Ja kun ei malta odottaa niin silloin on mentävä - "Kuvittele itsellesi mies" odottaa.
J.K Ystäväni K kirjoitti joskus omassa blogissaan että on onnistunut siirtämään kiinnostuksen lukemiseen omiin lapsiinsa ja on siitä tyytyväinen. Sietää ollakin. Minusta on jo nyt parasta lukea ja katsella Iippon kanssa kirjoja - ja hän tosiaan viihtyy siinä niitä katsellessa. En malttaisi odottaa että Iippo kasvaa ja alkaa (toivottavasti) kiinnostua kirjoista enemmän itsekin. Sitä odotellessa minä pyrin järjestämään kirjastoauton taas näille nurkille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
