Moni meidät tunteva tai Min blåggenia lukenut tietää että meillä on kissa, Tyyne Neponen, joka on viettänyt lokoisia sisäkissan päiviä meillä jo reilut neljä vuotta. Moni minut paremmin tunteva tietää myös, että olen suhtautunut kielteisesti kissojen vapaa-elämään ulkona; kaupungeissa, kylillä ja maallakin - varsinkin jos lähiympäristössä on niille vaarallisia asioita, lähinnä liikennettä, avoimia lietesäiliöitä yms. Ja kuka nyt haluaa naapurin kissaa pihalleen kakkimaan tai kollia pissimään. (Juuri ihmisten ajattelemattomuudesta tässä asiassa johtuu monien muiden kissa-viha.)
Sanotaan, ettei eläin osaa kaivata semmoista, mistä sillä ei ole tietoa. No ei varmaan ihminenkään. Mutta onko se hyvä peruste esimerkiksi nyt kissan sisällä pidolle? Onko se reilua?
Tyyne ulkoili ensimmäisiä kertoja kaupungissa, valjaissa tietysti. Ja pelkäsi ihan tuhottomasti. Pienemmälle kylälle, metsän vieressä sijaitsevaan rivitaloon muutettuamme, Tyyne innostui ulkoilusta enemmän ja monet kerrat metsässä kierreltiinkin. Tänne landelle muutettuamme väsäsimme Tyynelle juoksunarun tyyppisen ratkaisun jossa se vietti tuntikaupalla aikaa viime kesänäkin, aina silloin kun itsekin olimme pihalla. Pitkin kesää puhuimme ulkoilutarhasta kun tiedossa oli vauvan syntymä. Ajattelin, etten millään pysty ulkoiluttamaan sitten Tyyneä valjaissa niin paljon kuin se haluaisi: pukea nyt aina vauva ja todeta että Tyyne halusi olla pihalla 15 minuuttia. Tai viisi. Tarhasta tehtiin jo piirroksetkin kunnes totesin, että en todellakaan halua sitä rumilusta tuohon talon päähän. Talon päässähän se olisi ollut koska halusin käyttää tuuletusikkunaa ovena sinne.
Niinpä se sitten tapahtui. Päästin Tyynen ekan kerran pihalle kun olin siellä itsekin. Joskus joulun jälkeen, vai oliko loppuvuotta. Muutamia minuutteja. Ja uskokaa tai älkää, mies se yllätti täälläkin eikä vain Ainavalppaissa, hän nimittäin pisti aika pahasti vastaan. Pelkäsi, että Tyyne lähtee, että sille sattuu jotain.
Ja mies se vastusti myös silloin muutama viikko sitten kun minä päästin Tyynen aamulla ulos yksinään. Sanoin kissalle, että mene! Älä lähde meidän tontilta. Tule sisälle jos pelottaa, älä sekaannu tappeluihin. Älä uhkarohkeile.
Ja se meni. Se hiippaili ensimmäisenä päivänä maha maata viistäen, korvat heiluen, pohdiskeli lähinnä tuossa autotallin edessä tätä uutta tilannetta. Ja tuli sisälle 20 minuuttia myöhemmin. Seuraavana päivänä oli kaunis aurinkoinen päivä ja hanki kesti. Se lähti innoissaan kompostin takana olevaan ryteikköön - juuri sinne, minne kesällä hihnan päässä ei päässyt. Tunnin päästä (jonka aikana mies oli ehtinyt jo monesti miettiä missä se menee) kävin etsiskelemässä Tyyneä ja se istui talon takana olevassa ojassa, ilta-auringon tiplassa. Toisen tunnin päästä se tuli sisälle.
Nyt Tyyne on ulkoilut siis parisen viikkoa, päivittäin, usein sekä aamulla että illalla. Sisälle tultuaan se kiittelee kauheasti, syö hyvin ja menee nukkumaan. Toistaiseksi se on pysynyt hienosti meidän tontilla.
Keskustelua tämä on kuitenkin aiheuttanut. Mies haluaa, että meillä on lemmikkikissa. Mielellään elävä ja ei vain syömässä käväisevä vuokralainen. No niinhän minäkin haluan. Tiedostan kyllä, ettei meidän pihamaa ole kaikista turvallisin alue ulkoilla. Naapurissa on ärtsyjä koiria, lähellä kulkee tie - ja navettassakin on niin pahuksen liukas peltikatto ettei siinä pitänyt kissankaan kynnet... ...ja tiedänhän minä vanhana fanaatikkona, että sisäkissat elävät pidempään kuin ulkokissat - sohvaan hukkuu harvemmin kuin lietesäiliöön ja emännän ostoskassin alle liiskautuu huomattavasti harvemmin kuin jäteauton. Pihalla nautiskelevaa kissaa katsellessa (ja porukoiden 15-vuotiaaksi elänyttä rusakon pyydystäjää ajatellessa) en kuitenkaan voi olla ajattelematta: mutta kummatko elävät onnellisempana?
Kumpikaan meistä ei tykkää naapurin kissasta joka käy tarpeilla meidän pihassa, emmekä näin ollen halua että Tyyne alkaa pyöriä toisten pihoissa, VAIKKA se ei todellakaan tee tarpeita ulos, ainoastaan sisävessaansa. Kukapa sitä uskoo? Tällä hetkellä Tyyne pysyy hienosti omassa pihassa, omalla reviirillään, mutta entäpä jos se vaan joku päivä ei enää pysy? Mitenkäs teet ulkoiluun tottuneesta kissasta sisäkissan? No et mitenkään järisyttämättä kissan mielenterveyttä.
Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä ja itsesyytöstä ja valitusvirttä jos Tyynelle jotain tuolla ihmeellisessä ulkomaailmassa tapahtuu. Mutta sitten minulla olisi kuitenkin se ajatus: "Se sai touhata ulkona ja oli muuten tosi onnellinen." Itkeä vollottaisin minä sittenkin jos se sisäkissana elettyäänsä kuolee. Sillä erotuksella, että silloin suren myös sitä, kuinka se nautti ulkoilusta vapaana ja minä en antanut.
Ja sitäpaitsi: Tyyne on pitänyt kiinni siitä mitä sanoin. Tai no melkein. Se on pysynyt tontilla, se on tullut sisälle jos pelottaa ja se ei ole sekaantunut tappeluihin. Uhkarohkeillut se on kiivetessään navetan siltaa pitkin tikkaille ja hypätessään sieltä peltikatolle ja luisuttuaan kohti turmiota mutta Vain näyttääkseen miten ketterästi pääsi silti hyppäämään vielä tikkaille. Hei, vauhdista.
Sanotaan, ettei eläin osaa kaivata semmoista, mistä sillä ei ole tietoa. No ei varmaan ihminenkään. Mutta onko se hyvä peruste esimerkiksi nyt kissan sisällä pidolle? Onko se reilua?
Tyyne ulkoili ensimmäisiä kertoja kaupungissa, valjaissa tietysti. Ja pelkäsi ihan tuhottomasti. Pienemmälle kylälle, metsän vieressä sijaitsevaan rivitaloon muutettuamme, Tyyne innostui ulkoilusta enemmän ja monet kerrat metsässä kierreltiinkin. Tänne landelle muutettuamme väsäsimme Tyynelle juoksunarun tyyppisen ratkaisun jossa se vietti tuntikaupalla aikaa viime kesänäkin, aina silloin kun itsekin olimme pihalla. Pitkin kesää puhuimme ulkoilutarhasta kun tiedossa oli vauvan syntymä. Ajattelin, etten millään pysty ulkoiluttamaan sitten Tyyneä valjaissa niin paljon kuin se haluaisi: pukea nyt aina vauva ja todeta että Tyyne halusi olla pihalla 15 minuuttia. Tai viisi. Tarhasta tehtiin jo piirroksetkin kunnes totesin, että en todellakaan halua sitä rumilusta tuohon talon päähän. Talon päässähän se olisi ollut koska halusin käyttää tuuletusikkunaa ovena sinne.
Niinpä se sitten tapahtui. Päästin Tyynen ekan kerran pihalle kun olin siellä itsekin. Joskus joulun jälkeen, vai oliko loppuvuotta. Muutamia minuutteja. Ja uskokaa tai älkää, mies se yllätti täälläkin eikä vain Ainavalppaissa, hän nimittäin pisti aika pahasti vastaan. Pelkäsi, että Tyyne lähtee, että sille sattuu jotain.
Ja mies se vastusti myös silloin muutama viikko sitten kun minä päästin Tyynen aamulla ulos yksinään. Sanoin kissalle, että mene! Älä lähde meidän tontilta. Tule sisälle jos pelottaa, älä sekaannu tappeluihin. Älä uhkarohkeile.
Ja se meni. Se hiippaili ensimmäisenä päivänä maha maata viistäen, korvat heiluen, pohdiskeli lähinnä tuossa autotallin edessä tätä uutta tilannetta. Ja tuli sisälle 20 minuuttia myöhemmin. Seuraavana päivänä oli kaunis aurinkoinen päivä ja hanki kesti. Se lähti innoissaan kompostin takana olevaan ryteikköön - juuri sinne, minne kesällä hihnan päässä ei päässyt. Tunnin päästä (jonka aikana mies oli ehtinyt jo monesti miettiä missä se menee) kävin etsiskelemässä Tyyneä ja se istui talon takana olevassa ojassa, ilta-auringon tiplassa. Toisen tunnin päästä se tuli sisälle.
Nyt Tyyne on ulkoilut siis parisen viikkoa, päivittäin, usein sekä aamulla että illalla. Sisälle tultuaan se kiittelee kauheasti, syö hyvin ja menee nukkumaan. Toistaiseksi se on pysynyt hienosti meidän tontilla.
Keskustelua tämä on kuitenkin aiheuttanut. Mies haluaa, että meillä on lemmikkikissa. Mielellään elävä ja ei vain syömässä käväisevä vuokralainen. No niinhän minäkin haluan. Tiedostan kyllä, ettei meidän pihamaa ole kaikista turvallisin alue ulkoilla. Naapurissa on ärtsyjä koiria, lähellä kulkee tie - ja navettassakin on niin pahuksen liukas peltikatto ettei siinä pitänyt kissankaan kynnet... ...ja tiedänhän minä vanhana fanaatikkona, että sisäkissat elävät pidempään kuin ulkokissat - sohvaan hukkuu harvemmin kuin lietesäiliöön ja emännän ostoskassin alle liiskautuu huomattavasti harvemmin kuin jäteauton. Pihalla nautiskelevaa kissaa katsellessa (ja porukoiden 15-vuotiaaksi elänyttä rusakon pyydystäjää ajatellessa) en kuitenkaan voi olla ajattelematta: mutta kummatko elävät onnellisempana?
Kumpikaan meistä ei tykkää naapurin kissasta joka käy tarpeilla meidän pihassa, emmekä näin ollen halua että Tyyne alkaa pyöriä toisten pihoissa, VAIKKA se ei todellakaan tee tarpeita ulos, ainoastaan sisävessaansa. Kukapa sitä uskoo? Tällä hetkellä Tyyne pysyy hienosti omassa pihassa, omalla reviirillään, mutta entäpä jos se vaan joku päivä ei enää pysy? Mitenkäs teet ulkoiluun tottuneesta kissasta sisäkissan? No et mitenkään järisyttämättä kissan mielenterveyttä.
Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä ja itsesyytöstä ja valitusvirttä jos Tyynelle jotain tuolla ihmeellisessä ulkomaailmassa tapahtuu. Mutta sitten minulla olisi kuitenkin se ajatus: "Se sai touhata ulkona ja oli muuten tosi onnellinen." Itkeä vollottaisin minä sittenkin jos se sisäkissana elettyäänsä kuolee. Sillä erotuksella, että silloin suren myös sitä, kuinka se nautti ulkoilusta vapaana ja minä en antanut.
Ja sitäpaitsi: Tyyne on pitänyt kiinni siitä mitä sanoin. Tai no melkein. Se on pysynyt tontilla, se on tullut sisälle jos pelottaa ja se ei ole sekaantunut tappeluihin. Uhkarohkeillut se on kiivetessään navetan siltaa pitkin tikkaille ja hypätessään sieltä peltikatolle ja luisuttuaan kohti turmiota mutta Vain näyttääkseen miten ketterästi pääsi silti hyppäämään vielä tikkaille. Hei, vauhdista.
Tässä Tyyneä vähän pelottaa...
4 kommenttia:
juuri samanmoisia ajatuksia on päässä liikkunut, kun on miettinyt että ottaako kissa vai eikö ottaa... meillä on vielä vähän suurempi tie lähellä :/
No ainakin sisäkissana ensin pidetyt kissat näyttävät (kolmen kissan tutkimustulos) pysyttelevän vähän paremmin tontilla. Siinä on kyllä iso tie, se on kurjaa.
Minulla on ristiriitaiset tuntemukset juuri tästä asiasta. Minulla on kissoja, jotka Eivät Saa Mennä Ulos ja on kissoja, jotka Eivät Saa Tulla Sisään :o
Asumme maalla täällä Ainavalppaalassa, lähimpään naapuriin on noin kilometri ( ja kun sinne vaihtui naapuri, sanoin uudelle naapurille, että älä ainakaan ammu meidän kissoja jos sinne tulevat :/ ), isoja teitä on vasta puolentoista kilometrin päässä ja tekemistä riittää navetalla, ladossa ja tallissa... Osa kissoista siis asustaa hyötytoimissaan navetalla/ulkona. Niistä kissoista Kasper täyttää tänä vuonna jo 14 vuotta, ja se on elänyt ensimmäisen vuotensa Nerkoolla 5-tien vieressä, käynyt kääntymässä eräällä Lehtosalmentiellä ulkoilevana kissana sielläkin ja päätynyt tänne. Ja elää ja voi hyvin eikä ole kastraatin virtsakiviongelmista kuullutkaan. Toiset kissamme ovat 10-, 5-, ja 4-vuotiaita.
Siamilaiset hienohelmat taas eivät ulkoile, ja siihenkin on syynsä. Ne eivät tarkenisi tuolla ulkona pientä hetkistä kauempaa, koskapa niillä on lämpöisiin oloihin tehty ohut turkki. Ja siitoskäytön vuoksi nämä kissat on oltava erillään jne. jne.
Vaikeita asioita. Mutta Tyyne Neponen on maailman parhaassa kodissa teillä siellä, varmasti, päädyittepä sitten kumpaan kissanpitomalliin tahansa.
Mulla alko soimaan se musiikki päässä. Tyyne näyttää kyllä kuvassa enemmän Transfer-sudelta *tähän se ääni kun silmä välähtää* kuin Foggilta :D
Lähetä kommentti