Minulla on viime viikkoina ollut järkyttävän suuria vaikeuksia pitää suuni kiinni. Vajaa kuukausi sitten isä soitti minulle ja suunnitteli yllättävän äidin heidän 35-vuotis hääpäivän kunniaksi 14. maaliskuuta. Tarkoitus oli että kaikki me lapset osinemme päästäisiin paikalle, paikkana olisi eräs mökki, jonne minä hommaisin juhlaruoan jostain pitopalvelusta. Äidille ei saanut sanoa halaistua sanaa. Romantikkona ja yllätyksiä rakastavana innostuin iskän ideasta kauheasti ja niinpä rupesimme tuumasta toimeen.
Minä otin yhteyttä pitopalveluun ja veljien kanssa suunnittelimme vielä erikseen jotain muistamista sekä isälle että äidille. Keskiveljeni vaimo keksi että hankkisimme äidin ja isän muinaista hääkimppua muistuttavan kukka-asetelman sekä vaasin sille ja näin tehtiin. Vanhimman veljen perheen kanssa sovimme että he voivat tulla meille jo perjantaina ja yöpyä tässä.
Oli muuten ihan törkeän vaikea pitää suu kiinni! Minä, joka yleensäkin olen avoin ja kova puhumaan ja joka yleensä kertoo äidille lähes tulkoon kaiken, huomasin aina muodostavani pääni sisällä lauseita tyyliin: "Onpa kiva nähdä kaikkia pitkästä aikaa!" ja "Siivottiin tänään kun tulee ne matkalaiset..." ja niin edelleen. Opin, että kuitenkin useimmiten ajatten ennen kuin päästän mitään suustani ;) Minulla oli myös alibi valmiina, koska arvelin äidin kysyvän minua käymään tänä päivänä. Vanhin veljeni teki hämäyssoiton. Pikkuveli oli tulossa meille katsomaan leffaa. Hahhaa!
Yllätys onnistui täysin. Äidillä ei ollut hajuakaan mitä tapahtuu, tiesi toki, että isällä oli jotain suunnitelmia, mutta ei hän osannut tällaista odottaa. Tuli tosi hyvä mieli ja oli ihana viettää aikaa yhdessä. Päivä oli touhua täynnä mutta paikka paikoin mielessä ehti kuitenkin käydä väläyksiä siitä, että minun vanhemmat ovat olleet naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentäviisi. Olemme veljieni kanssa saaneet elää turvallisessa ja ehjässä kodissa ja äiti ja isä ovat saaneet elää yhdessä kolmekymmentäviisi vuotta. Ihan mieletöntä. On muuten varmasti vaatinut usein sitä tahtoa! Kolmekymmentäviisi... Pitkä aika, mutta silti mahtuivat molemmat mainiosti häävaatteisiinsa :D Isä oli ottanut mukaan myös oman ja äidin puvun ja niissä he söivätkin kakkukahvit.
Ainoa harmillinen juttu oli se, että Iippo ei ollut ollenkaan oma itsensä, vaan kränäsi pitkin päivää ja ilta päättyikin sitten terveyskeskuskäyntiin kun kävimme tarkastuttamassa korvat. Niissä oli punaista mutta ei nyt vielä varsinaista tulehdusta. Lämpöä on vähän ja pistin supon yötä vasten. Toivottavasti tauti ei uusi pahasti, kiittimet ristiin ja pikkuisen viereen nukkumaan.
Minä otin yhteyttä pitopalveluun ja veljien kanssa suunnittelimme vielä erikseen jotain muistamista sekä isälle että äidille. Keskiveljeni vaimo keksi että hankkisimme äidin ja isän muinaista hääkimppua muistuttavan kukka-asetelman sekä vaasin sille ja näin tehtiin. Vanhimman veljen perheen kanssa sovimme että he voivat tulla meille jo perjantaina ja yöpyä tässä.
Oli muuten ihan törkeän vaikea pitää suu kiinni! Minä, joka yleensäkin olen avoin ja kova puhumaan ja joka yleensä kertoo äidille lähes tulkoon kaiken, huomasin aina muodostavani pääni sisällä lauseita tyyliin: "Onpa kiva nähdä kaikkia pitkästä aikaa!" ja "Siivottiin tänään kun tulee ne matkalaiset..." ja niin edelleen. Opin, että kuitenkin useimmiten ajatten ennen kuin päästän mitään suustani ;) Minulla oli myös alibi valmiina, koska arvelin äidin kysyvän minua käymään tänä päivänä. Vanhin veljeni teki hämäyssoiton. Pikkuveli oli tulossa meille katsomaan leffaa. Hahhaa!
Yllätys onnistui täysin. Äidillä ei ollut hajuakaan mitä tapahtuu, tiesi toki, että isällä oli jotain suunnitelmia, mutta ei hän osannut tällaista odottaa. Tuli tosi hyvä mieli ja oli ihana viettää aikaa yhdessä. Päivä oli touhua täynnä mutta paikka paikoin mielessä ehti kuitenkin käydä väläyksiä siitä, että minun vanhemmat ovat olleet naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentäviisi. Olemme veljieni kanssa saaneet elää turvallisessa ja ehjässä kodissa ja äiti ja isä ovat saaneet elää yhdessä kolmekymmentäviisi vuotta. Ihan mieletöntä. On muuten varmasti vaatinut usein sitä tahtoa! Kolmekymmentäviisi... Pitkä aika, mutta silti mahtuivat molemmat mainiosti häävaatteisiinsa :D Isä oli ottanut mukaan myös oman ja äidin puvun ja niissä he söivätkin kakkukahvit.
Ainoa harmillinen juttu oli se, että Iippo ei ollut ollenkaan oma itsensä, vaan kränäsi pitkin päivää ja ilta päättyikin sitten terveyskeskuskäyntiin kun kävimme tarkastuttamassa korvat. Niissä oli punaista mutta ei nyt vielä varsinaista tulehdusta. Lämpöä on vähän ja pistin supon yötä vasten. Toivottavasti tauti ei uusi pahasti, kiittimet ristiin ja pikkuisen viereen nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti