Eilen aamulla olin juuri saanut Iippon ensimmäisille unille ja nautiskelin aamupalasta ja kirjaa omassa rauhassani. Kello oli vähän päälle kymmenen ja talossa sievoinen sotku, koska siivouspäivä siirtyi sairastelun takia perjantailta tälle viikolle jollekin ennalta arvaamattomalle päivälle. Tyyne alkoi vauhkota. Siinä nyt ei ole mitään uutta että se juoksee ikkunalta toiselle, joten kysyin vaan, että mikäs elukka siellä nyt menee. Viimein Tyyne tuli ruokapöytään vastapäätä minua, nousi etutassujen varaan ruokapöydälle ja katsoi minua silmät selällään: "Kuule. Nyt on tosi kyseessä.". Samaan aikaan kuulin kuinka tuo meidän "työväen ovi" aukesi. Arvelin vielä sittenkin, että isä tulee käymään enkä siis ruvennut siistimään edes purkkeja ja purnukoita pöydästä. Olisi kai se pitänyt tajuta, ettei Tyyne nosta moista mylläkkää tutun tulosta - eteisessä minua odotti naapurista kylään tullut isotätini kukkapuskan kanssa. Minun ei tarvinnut sen kummemmin yrittää kuvitella nähdä taloamme vieraan silmin. Tiesin, että koko mökki on kuin hävityksen kauhistus, kuten isäni tapaa sanoa. (Siis ei isä sano että meidän talo on hävityksen kauhistus, ainakaan minun kuulleni. Hän vain käyttää tuota sanontaa.) Iski ahdistus ja hävetys. Jos kyseessä olisi ollut edes vähän tutumpi, olisin voinut pinkaista edeltä ja pyyhkäistä mennessäni muutaman tavaran piiloon, nyt minun oli pakko seistä siinä toivottamassa tervetulleeksi, ottaa kukat vastaan, ohjata täti peremmälle, mutista jotain sairaana olosta ja tyrkkiä edellä ovia kiinni... En paljon kehdannut esitellä taloa: "Tässä on kodinhoitohuone - ohhoh, naapuriko tänne on pyykkinsä tuonut!" ja "Täällä on makkari - jahas, kissa on taas penkonut tilavaatteet esille vaikka vasta sen sijasin!". Nielin ylpeyteni, pyysin anteeksi että on niin sotkuista, järjestelin pikaisesti tupakeittiön jossa ollaan - isotäti vaan tuumasi, että pitäähän lasten antaa leikkiä - joopa, tuo meidän Iippo 5 kuukauttahan se on nämä kaikki tavarat pitkin tupaa levitellytkin...
Kun sitten siinä viimein istuttiin vastatusten ja alettiin jutella, tulin hyvin, hyvin onnelliseksi. Oikeasti olen tavannut tätä tätiä varmaan yli kymmenen vuotta sitten. Kun hän siinä alkoi kertoa vanhoja ja uusia tapauksia, kysellä kuinka minä ja mieheni tavattiin ynnä muuta, minulle tuli semmoinen olo, kuin olisin saanut jutella hetken isän äidin kanssa. Koin, että se aamuhetki oli minulle annettu lahja. Sain esitellä Iippon isotädille, kun ei kumpikaan mummoistani häntä ehtinyt näkemään.
Tänään meillä tuli käymään isäni vanhin veli vaimonsa kanssa. Taas muutama tunti uskomattomia kertomuksia kotitalomme historiasta ja isäni lapsuudesta. Iippo sai istua isosetänsä sylissä ja esittikin parhaan "tää tää tää" -soolonsa.
Tuntuu, että kaikki nämä ihmiset on niin hirveän arvokkaita. Arvokkaita lenkkejä verkossa ympärillämme. Olisin kovasti halunnut että Iippo olisi saanut nähdä myös isomummonsa minun puolelta* ja minä olisin halunnut tuntea ukkini. Niitä me ei saatu, mutta kun ottaa silmän käteen ja katsoo niin tajuaa, mitä silti on! Minä sain ukin mieheni kautta. Ihastuin Pentti-pappaan kertaheitolla! En silloin oikein tiennyt nauraako vaiko itkeä kun tuntui niin hyvälle olla tekemisissä aikuisen elämäni ensimmäisen kerran ihka oikean ukin kanssa. Viime vuosina olen surrut ja harmitellut mummojeni poismenoa. Heitä ei korvaa ikinä kukaan, mutta meillä on isomummoja miehen puolelta! On isotätejä ja tätejä. Sedätkin muistavat paljon samoja kertomuksia kuin mitä mummokin aina muisteli.
Ihaninta on kuitenkin sylit. On ihanaa, että ippolla on niin paljon sylejä jossa saa istahtaa ja kuunnella erilaisia sydämen tykytyksiä. Vaikkei Iippo ehtinyt äidin puolen isomummojen sykkeitä tuntemaan, sykkii sama pohjasointu isosedän sydämessä.
Ja ukin. Ja mummon. Ja enojen.
* Tämä merkintä on minunsukukeskeinen, koska minähän tämän merkitsen. Arvostan äärettömästi myös miehen puolen isoisovanhempia, mutta suren sitä ettei Iippo saanut tutustua juuri minun puolen isomummoihin. Minun juuriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti