Ja mahassa vastassa hiljaisuus...

Eilen illalla nukkumaan mennessä tein jotain, joka todistaa väsymyksen puolesta. Pistin käden mahalle ja odotin, potkaiseeko kukaan.

Heti Iippon synnyttyä olin osastolla tuntevinani vielä kaksi ihan selvää potkua ja olinkin vähän huolissani siitä, että jäiköhän sinne kuitenkin joku. Lihasmuisti on varmaan muisteistani paras.

Eilen mahassa oli ihan hiljaista. Niin hiljaista, että piti vähän tönäistä - vaikka olin siinä vaiheessa jo herännyt todellisuuteen vieressä nukkuvasta maha-asukkaastani. Mutta hiipuvan hetken kaipasin vastausta tönäisylleni; pientä kantapäätä, nyrkkiä, peppua.

Toisinaan hymyssä suin Iippoa katsellessani haaveilen Iippolle pikkuveljeä tai pikkuista siskoa. Ehdottomasti haluan että joku päivä ne alkavat taas voimistua. Ilmakuplan tuntuisista sähköiskuihin ja sähköiskuista selviin muksauksiin. Muksauksista ensin sen verran kovempiin että isäkin tuntee ja niistä muksauksista jo ihon pinnallan näkyviin liikkeisiin. Se on ihaninta ja se on onnellisinta. Maata kyljellään ja kuunnella kun pieni ihminen elää omassa huoneessaan, minun mahassa. Touhuaa ja touhottaa.

Yhtenä päivänä kerroin Iippolle kuinka minun piti aina vähän tönäistä sitä tietääkseni onko mahassa kaikki hyvin. Näytin Iippolle hellästi tökkäisten että näin - pikku mies muksautti välittömästi takaisin: "Ja ihan yhtä ärsyttävää se on edelleen!".

Kotiäiti vs Carrie Bradshaw

Mies on siirtänyt tietsikan taas tupaan jotta voitiin katsoa leffa sohvalta. Tai leffat. Pitkästä aikaa oli ihan kohtalainen suomalainen elokuva, semmoinen kuin Erottamattomat. Vähän sen ongelma oli niin mehevän ihmissuhdesopan keittäminen, että sen purkaminen olisi vaatinut puolet enemmän kestoaikaa. Katsottiin myös Battle in Seattle joka sekin oli ihan jees. Nyt, kun kone on tässä tuvassa, saan kirjoitella näppäimistö sylissä ja se saa minut haaveilemaan omasta läppäristä. Taas. Ei tarvita edes sielun silmiä kun näen jo itseni ikioman läppärini kanssa tuossa sohvalla viltin alla päivittämässä blogia ja tekemässä kouluhommia ensi syksynä... Vähän niinkuin Carrie ikään.

Voihan Carrie. Sillä ei ole kotona kipeää lasta joka kitisee ensin koko yön ja silloin kun ei kitise se syö ja herää sitten viimein puoli seitsemältä. Toinen yö samaa kitinää. Eilen illalla tuntui, että nyt on pakko lähteä pihalle tai pää leviää siihen narinaan. Tänä aamuna, silloin puoli seitsemän, tuntui että nyt en jaksa nousta. En jaksa ajatella tätä päivää yhtään - mutta jostain kummasta niitä voimia aina tulee, hetki kerrallaan lisää ja tässä sitä taas ollaan, mies tulee tunnin päästä töistä. Mennään illalla uudestaan lääkäriin, saa nyt sitten nähdä mitä löytyy vai löytyykö mitään. Vähän on ehkä ollut tänään parempana Iippo, tai ei ole niinkään haronut korviaan. Toivoisin, että Iippo paranisi pian. Odotan jo takaisin sitä iloista vintiötä joka päikkäreille nukuttaessa ottaa salaa tutin suusta ja päästää rätkätyksen merkiksi "Kurkkaa tänne!" ja kun kurkkaan, on se siellä suu isossa hymyssä saadakseen tutin takaisin suuhun ja tehdäkseen saman uudelleen. Semmoista onnea ei Carriella ole! Suunnitelmissa olisi sitten myös tyhjä viikonloppu johon voisi sisällyttää perjantaille leffa-iltaa miehen ja pikkuveljen kanssa. Iippo on suunniteltu pistettävän nukkumaan mutta luultavasti sekin haluaa katsoa leffoja. Ensi viikolla olisi myös haaveissa nähdä serkkua ja hänen uutta vauvaa ja miestä. Mies ei ole kyllä uusi.

Kävin eilen Iippon kanssa luokassa moikkaamassa oppilaita. Se oli aika hauskaa. Lapset oli odotetustikin ensin vähän jäässä mutta kertoivat sitten viiden minuutin päästä kaikkea alkaen kesälomamuistoistakin. Meno oli perinteistä: käytävässä opettaja selvitteli jotain poikien välistä häslinkiä - olisin voinut arvata ketkä osallisina. Vielä ei ole tullut hakuun paikkoja ensi lukuvuodelle, niitä odotellessa...

Don't tell your mama

Minulla on viime viikkoina ollut järkyttävän suuria vaikeuksia pitää suuni kiinni. Vajaa kuukausi sitten isä soitti minulle ja suunnitteli yllättävän äidin heidän 35-vuotis hääpäivän kunniaksi 14. maaliskuuta. Tarkoitus oli että kaikki me lapset osinemme päästäisiin paikalle, paikkana olisi eräs mökki, jonne minä hommaisin juhlaruoan jostain pitopalvelusta. Äidille ei saanut sanoa halaistua sanaa. Romantikkona ja yllätyksiä rakastavana innostuin iskän ideasta kauheasti ja niinpä rupesimme tuumasta toimeen.

Minä otin yhteyttä pitopalveluun ja veljien kanssa suunnittelimme vielä erikseen jotain muistamista sekä isälle että äidille. Keskiveljeni vaimo keksi että hankkisimme äidin ja isän muinaista hääkimppua muistuttavan kukka-asetelman sekä vaasin sille ja näin tehtiin. Vanhimman veljen perheen kanssa sovimme että he voivat tulla meille jo perjantaina ja yöpyä tässä.

Oli muuten ihan törkeän vaikea pitää suu kiinni! Minä, joka yleensäkin olen avoin ja kova puhumaan ja joka yleensä kertoo äidille lähes tulkoon kaiken, huomasin aina muodostavani pääni sisällä lauseita tyyliin: "Onpa kiva nähdä kaikkia pitkästä aikaa!" ja "Siivottiin tänään kun tulee ne matkalaiset..." ja niin edelleen. Opin, että kuitenkin useimmiten ajatten ennen kuin päästän mitään suustani ;) Minulla oli myös alibi valmiina, koska arvelin äidin kysyvän minua käymään tänä päivänä. Vanhin veljeni teki hämäyssoiton. Pikkuveli oli tulossa meille katsomaan leffaa. Hahhaa!

Yllätys onnistui täysin. Äidillä ei ollut hajuakaan mitä tapahtuu, tiesi toki, että isällä oli jotain suunnitelmia, mutta ei hän osannut tällaista odottaa. Tuli tosi hyvä mieli ja oli ihana viettää aikaa yhdessä. Päivä oli touhua täynnä mutta paikka paikoin mielessä ehti kuitenkin käydä väläyksiä siitä, että minun vanhemmat ovat olleet naimisissa kolmekymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentäviisi. Olemme veljieni kanssa saaneet elää turvallisessa ja ehjässä kodissa ja äiti ja isä ovat saaneet elää yhdessä kolmekymmentäviisi vuotta. Ihan mieletöntä. On muuten varmasti vaatinut usein sitä tahtoa! Kolmekymmentäviisi... Pitkä aika, mutta silti mahtuivat molemmat mainiosti häävaatteisiinsa :D Isä oli ottanut mukaan myös oman ja äidin puvun ja niissä he söivätkin kakkukahvit.

Ainoa harmillinen juttu oli se, että Iippo ei ollut ollenkaan oma itsensä, vaan kränäsi pitkin päivää ja ilta päättyikin sitten terveyskeskuskäyntiin kun kävimme tarkastuttamassa korvat. Niissä oli punaista mutta ei nyt vielä varsinaista tulehdusta. Lämpöä on vähän ja pistin supon yötä vasten. Toivottavasti tauti ei uusi pahasti, kiittimet ristiin ja pikkuisen viereen nukkumaan.

Päk tuu tö ruuts.

Aion nyt tehdä bloggauksen meidän reissusta - vähän niin kuin The Rantaset (on yhtä kuin Mopoilijat) ja vähän niin kuin yhtä suuresta reissusta kuin mitä Anni haaveilee pian tekevänsä. Olimme siis viikonlopun pohjanmaalla, Härmässä.

*** Nyt kuuluu nauraa kun kehitin näin älyttömän hauskan alun tähän merkintään. Voin nääs taas huoletta naureskella pohjalaisten kustannuksella kun olen turvallisesti Savossa. Viikonloppuna pidin suuni siististi supussa koska olisin pian joutunut altavastaajaksi. Perjantaina meinasi kyllä vielä lipsahtaa kun törmättiin sattumalta miehen tuttavapariskuntaan jossa vaimo on marttyyri (eli urheasti täältä sinne asumaan mennyt). Meinasin siis kysyä, että miten hän voi, että käykö juttelemassa jossain tai muuta sellaista. ***

Asiaan. Reissu oli siis monella tavalla ainutkertainen (ainutkertainen on muuten paljon kivempi sana kuin ainutlaatuinen, siinä on enemmän sitä ainutlaatuisuutta). Se oli Iippon ensimmäinen pidempi reissu ja se oli Iippon ensimmäinen reissu pohjanmaalle (tiedättehän että lapsia on hyvä suojata ensimmäiset elinkuukaudet, kerätä vastustuskykyä yms. tämä pätee myös pohjanmaalle matkaamiseen). Mua jännitti että miten Iippo jaksaa istua monta tuntia autossa, miten nukkuu vieraassa paikassa ja meneekö koko reissu narinaksi. Onnellisena totesimme, että Iippo oli reipas matkalainen joka nukkui tyytyväisenä, söi topakasti ja suu naurussa katseli turvakopasta kun suuntasimme auton milloin minnekin. Asuimme viikonlopun jälleen kerran mieheni ystävien luona (jotka myös minä olen perinyt tyyliin friends-in-law vai miten se sanotaan) ja hyvin viihdyimme kaikki. Iippolle riitti ihmettelyä korkeassa katossa, kaikuvassa tilassa ja koirissa. Iippo katselikin ensimmäisenä iltana aika tarkkaan mäyräkoiraa ajatuksella: "Joo-o, kyllä meitä on vaan monennäköisiä!"

Seuraavassa muutama kuva sieltä juurilta:

Reissuun piti lähteä heti kun silmät suinkin oli vähän auki


Onneksi Pohjanmaalla on vielä isomummo ja isopappa olemassa!


Aamuvirkut lukee kirjaa joskus 7.30 ettei muut herää.


Serkkupoikien ensimmäinen kohtaaminen. Iippo halusi ottaa kädestä kiinni koko ajan :)

Suku on paras

Eilen aamulla olin juuri saanut Iippon ensimmäisille unille ja nautiskelin aamupalasta ja kirjaa omassa rauhassani. Kello oli vähän päälle kymmenen ja talossa sievoinen sotku, koska siivouspäivä siirtyi sairastelun takia perjantailta tälle viikolle jollekin ennalta arvaamattomalle päivälle. Tyyne alkoi vauhkota. Siinä nyt ei ole mitään uutta että se juoksee ikkunalta toiselle, joten kysyin vaan, että mikäs elukka siellä nyt menee. Viimein Tyyne tuli ruokapöytään vastapäätä minua, nousi etutassujen varaan ruokapöydälle ja katsoi minua silmät selällään: "Kuule. Nyt on tosi kyseessä.". Samaan aikaan kuulin kuinka tuo meidän "työväen ovi" aukesi. Arvelin vielä sittenkin, että isä tulee käymään enkä siis ruvennut siistimään edes purkkeja ja purnukoita pöydästä. Olisi kai se pitänyt tajuta, ettei Tyyne nosta moista mylläkkää tutun tulosta - eteisessä minua odotti naapurista kylään tullut isotätini kukkapuskan kanssa. Minun ei tarvinnut sen kummemmin yrittää kuvitella nähdä taloamme vieraan silmin. Tiesin, että koko mökki on kuin hävityksen kauhistus, kuten isäni tapaa sanoa. (Siis ei isä sano että meidän talo on hävityksen kauhistus, ainakaan minun kuulleni. Hän vain käyttää tuota sanontaa.) Iski ahdistus ja hävetys. Jos kyseessä olisi ollut edes vähän tutumpi, olisin voinut pinkaista edeltä ja pyyhkäistä mennessäni muutaman tavaran piiloon, nyt minun oli pakko seistä siinä toivottamassa tervetulleeksi, ottaa kukat vastaan, ohjata täti peremmälle, mutista jotain sairaana olosta ja tyrkkiä edellä ovia kiinni... En paljon kehdannut esitellä taloa: "Tässä on kodinhoitohuone - ohhoh, naapuriko tänne on pyykkinsä tuonut!" ja "Täällä on makkari - jahas, kissa on taas penkonut tilavaatteet esille vaikka vasta sen sijasin!". Nielin ylpeyteni, pyysin anteeksi että on niin sotkuista, järjestelin pikaisesti tupakeittiön jossa ollaan - isotäti vaan tuumasi, että pitäähän lasten antaa leikkiä - joopa, tuo meidän Iippo 5 kuukauttahan se on nämä kaikki tavarat pitkin tupaa levitellytkin...

Kun sitten siinä viimein istuttiin vastatusten ja alettiin jutella, tulin hyvin, hyvin onnelliseksi. Oikeasti olen tavannut tätä tätiä varmaan yli kymmenen vuotta sitten. Kun hän siinä alkoi kertoa vanhoja ja uusia tapauksia, kysellä kuinka minä ja mieheni tavattiin ynnä muuta, minulle tuli semmoinen olo, kuin olisin saanut jutella hetken isän äidin kanssa. Koin, että se aamuhetki oli minulle annettu lahja. Sain esitellä Iippon isotädille, kun ei kumpikaan mummoistani häntä ehtinyt näkemään.

Tänään meillä tuli käymään isäni vanhin veli vaimonsa kanssa. Taas muutama tunti uskomattomia kertomuksia kotitalomme historiasta ja isäni lapsuudesta. Iippo sai istua isosetänsä sylissä ja esittikin parhaan "tää tää tää" -soolonsa.

Tuntuu, että kaikki nämä ihmiset on niin hirveän arvokkaita. Arvokkaita lenkkejä verkossa ympärillämme. Olisin kovasti halunnut että Iippo olisi saanut nähdä myös isomummonsa minun puolelta* ja minä olisin halunnut tuntea ukkini. Niitä me ei saatu, mutta kun ottaa silmän käteen ja katsoo niin tajuaa, mitä silti on! Minä sain ukin mieheni kautta. Ihastuin Pentti-pappaan kertaheitolla! En silloin oikein tiennyt nauraako vaiko itkeä kun tuntui niin hyvälle olla tekemisissä aikuisen elämäni ensimmäisen kerran ihka oikean ukin kanssa. Viime vuosina olen surrut ja harmitellut mummojeni poismenoa. Heitä ei korvaa ikinä kukaan, mutta meillä on isomummoja miehen puolelta! On isotätejä ja tätejä. Sedätkin muistavat paljon samoja kertomuksia kuin mitä mummokin aina muisteli.

Ihaninta on kuitenkin sylit. On ihanaa, että ippolla on niin paljon sylejä jossa saa istahtaa ja kuunnella erilaisia sydämen tykytyksiä. Vaikkei Iippo ehtinyt äidin puolen isomummojen sykkeitä tuntemaan, sykkii sama pohjasointu isosedän sydämessä.

Ja ukin. Ja mummon. Ja enojen.

* Tämä merkintä on minunsukukeskeinen, koska minähän tämän merkitsen. Arvostan äärettömästi myös miehen puolen isoisovanhempia, mutta suren sitä ettei Iippo saanut tutustua juuri minun puolen isomummoihin. Minun juuriin.

Viisi kuukautta

Iippo on tänään viisi kuukautta. Älytöntä. Vaikka kuinka tuntuu välillä että päivät kuluu hitaasti niin silti viisi kuukautta tuntuu menneen hujauksessa. Viisikuukautispäivänsä kunniaksi Iippo opetteli eilen uuden äänen. Se on vähän vaikea litteroida mutta menee jotakuinkin näin: "Thrää thrää thrää thrää" tai "Krää krää krää krää" - joka tapauksessa kovaa ja korkelta. Tai ei välttämättä edes kovaa mutta siltä taajuudelta että minulta nousee väkisin niskakarvat pystyyn. Opittujen taitojen listaan on myös tullut isovarpaan imeminen.

Minun kokemusteni listaan on nyt tullut se, jota paljon pelkäsin ja kauhulla odotin eli Iippon ensimmäinen kuumetauti. Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin siihen tosi asiaan, että Iippo on kuuma ja rohisee. Mieheni tauti siis siirtyi Iippolle, mikä nyt sikäli ei ollut kovinkaan yllättävää kun kaulailivat miehen ollessa kipeänä. Lämpö ei noussut onneksi yli 38 asteen ja taudista selvittiin ilmeisesti muutenkin aika helpolla, sain siis tämmöisen hellän tulikasteen vauvan sairastamiseen. Iippo nukkui supoilla ihan hyvin mutta minä valvoin silti. Iippo ei ollut kuumeesta moksiskaan mutta minä melkein itkin kun mittari ekan kerran näytti yli 37 ja puolen. Iippo yski ja oksensikin kerran limaa - minä olin valmiina elvyttämään, Iippo vain irvisti ja nauroi.

Nyt olen siis hoitanut kaksi miestä suht terveeksi ja minulla on aika hyvä kuva siitä, miten tauti etenee. Minulla on ensimmäiset oireet ja se ärsyttää: kuka antaa kotiäidille sairaslomaa jos nousee kuume?