Kun kipu ja (karkki)kuume puraisee...

On todella miellyttävää olla yksin kotona lapsen ja kissan kanssa. Täällä maalla tähän aikaan eli 23 korvilla. (Tämä blogspotin kello on muuten jossakin hongkongiajassa.) Maalla, jossa on hyvin pimeää, ei loista katulamput. Ja kanssa kissan, joka kuulee äääniäää... Se nostaa korvat pystyyn, antaa silmiensä laajeta muka-kauhusta, säpsähtää valmiusasentoon, vilkaisee minua kuin varoittaakseen ettei kaikki ole nyt kunnossa mutta minä urheana kissana pidän homman tassussa - pakene sinä toisesta ovesta, minä suojaan selustan. Se lähtee häntä ja maha maata viistäen kohti talon toista päätä, josta murhamiehet ovat parhaillaan hajottamassa seinää. Vaikka kuinka yritän naurahtaa kissan toilailuille niin kyllä se silti tuntuu aina hetkellisenä havahduksena kun kissa kuulee - no, niitä äääniäää. Onneksi mies tulee töistä vartin sisällä. Tämä kappale oli vähän niinkuin alkupuhe.

Mies olikin kipeänä alkuviikona ja meni tänään ekaa päivää töihin. Kannoin kovasti huolta (...) siitä, että jaksaako mies nyt ihan varmasti mennä tänään töihin. Mun mielestä olisi ollut hyväksi parannella nyt itsensä kunnolla ja katsoa vielä muutama päivä (lue iltavuoro). Oli ihana herätä monena aamuna koko perheenä. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään (paitsi miehellä Iippon kanssa pois sängystä että minä saan vielä nukkua). No ihan totta on, että kun mies on kotona, saan minä nukkua aamulla kymmeneen. Hän nukkuu yöllä, minä aamulla vähän pidempään. Olisin siis suonut näiden aamujen ja yhteisten iltojen Ally McBealin seurassa jatkuvan vielä loppuviikonkin. Tämä kappale oli hyvä yritys pitää ajatukset edelleen poissa karkeista.

Seuraava ajatukseni koskeekin sitten vain karkkeja. Mulla on ihan kauhea karkin tuska. Uuden vuoden lupaus "karkkipäivä kerran viikossa" ei ihan ole aina pitänyt, vaan karkkipäivät ovat toisinaan venähtäneet hieman pitkiksi. Ja kun viikonloppuna pämppää, tartteis maanantaina tasoittavia että päivä lähtisi käyntiin. Ihan totta, mä olen tässä karkkiriippuvaisuudessani saavuttanut sen tason, että ymmärrän alkoholisteja ja narkomaaneja: karkitta oleminen ei suoranaisesti tuota fyysisiä oireita (ärtymystä kyllä, mutta jotain konkreettisempaa kuten vapinaa tai harhoja niin ei vielä) mutta silti se on minulle vaikeaa. Luojan kiitos etten ole sekaantunut muihin maisteltaviin, minulla on varmaan joku riippuvaisuusgeeni. Pari vuotta sitten yritin irtaantua tästä sokeririippuvaisuudesta ja päätin olla sokeritta kuukauden. Täysin sokeritta. Mies lähti mukaan haasteeseen, hän jätti sokerin pois kahvistakin. Kovin kaksisesti se ei mennyt. Minun osalta. Mä kestin muistaakseni kaksi ja puoli päivää. Sen jälkeiset päivät käytin miehen ylipuhumiseen jotta olisin saanut hänetkin lopettamaan.

Sen sata kertaa olen lukenut sokeririippuvuudesta ja kuinka siitä pääsee tai vastaavasti kuinka sitä pahentaa. Mä en oikein tiedä uskonko edes että siitä jotenkin pääsee irti. Omalla kohdalla ainakin tuntuu, että karkinsyönti olisi lopetettava ihan kokonaan. Mitään sovinnaista tietä on mahdoton löytää. Koko karkkiriippuvuuden mielenkiintoisin juttu on se, että lapsuudenperheessäni ei syöty paljonkaan karkkia. Meillä oli karkkipäivät mutta silloinkin karkkia ostettiin maltillisesti sillä viidellä markalla. Tänä päivänä kukaan veljistäni ei tunnusta ostavansa karkkia juurikaan. Äidistä ja isästä nyt puhumattakaan. Onko siis niin, että koko perheen sokerihimot on tiivistyneet minuun? Aika epäreilu kohtalo. Pitäisikö hakea Kelalta korvausta? (Niihin karkkeihin siis.)

Tooskaa ja persikoita sun kai pitäis saada...

Heti aamusta leivotutti, piti vaan vielä kuulostella iltapäivään, että mitä teki mielileipoa. Teki mieli leipoa jotain makeaa, ehkäpä jotain uutta ja tattadaa, paikallisen kahvilan toska-persikka-piirakka muistui mieleen - ja eikun itse kokeilemaan. Jonkinlainen raakaversio perus toska-piirakasta löytyi ja siihen ajattelin ne persikat vaan jossain vaiheessa läjäyttää mukaan. Tuli ihan älyn hyvää, eli kannattaa kokeilla - vaikkapa huomenna laskiaispullien sijaan (kun eikö niitä ole jo jokainen koko helmikuun kuitenkin pistellyt?) Ohjeesta tulee perus pyöreä piirakkavuoallinen.

Pohja:

2 munaa
1,5 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 dl maitoa
150 g margariinia

Vaahdota munat ja sokerit. Lisää keskenään sekoitetut vehnikset ja leivinjauhe vuoroin maidon ja sulan (ja vähän jäähtyneenkin) margariinin kanssa. Levitä korpputeltuun vuokaan Paista 200 asteessa 15 minuuttia. Paistumisen aikana... kumoa 1 tlk persikoita valumaan ja viipaloin ne ohuiksi siivuiksi.

Kiehauta kuorrutus:

50g voita (tai margariinia)
1 dl sokeria
0,5 dl maitoa
70-100g mantelilastuja (minä laitoin 100g)
1 rkl vehnäjauhoja

Vartin paiston jälkeen asemoi persikat piirakkapohjalle ja levitä kuorrutus päälle.
Paista vielä kymmenisen minuuttia 200-225 asteessa.

Ja tämä on hyvää myös kylmänä.

Mahdollisuus johonkin

Hyvää laskiaissunnuntaita! Me ei vielä päästä mäkeen, Iippo on pikkuisen liian pikkuinen ja äiti ja iskä jalat puuduksissa eilisestä. Isi oli pelaamassa arvaatte kyllä mitä ja minä kävelin Iippon kanssa ukkila-mummola-enolaan hoitoon. Kävelymatkaa tulee sinne semmoinen 6 kilometriä. Se on ihan mukava matka ja minulle, joka ei ymmärrä lenkkeilyn perusidean päälle (miksi kävellä jotta pääsee jo siihen missä on), se on justiinsa kiva kun päämäärä on eri piste kuin mistä lähti. Sen verran sentään äsken käytiin että postia hakemassa ja nukutettiin Iippo siinä retkellä.

Olen tässä päivän, pari pohtinut sitä, miten hirmuinen psykologinen vaikutus on sillä, että on mahdollisuus johonkin. Minä jaksan päivän kotona Iippon kanssa huomattavasti paremmin jos minulla on auto käytössä - vaikka se sitten seisoisi pihassa. Minä tiedän että minun on mahdollista lähteä Iippon kanssa jonnekin. Jaksan myös odottaa miestä iltavuorosta paremmin jos on mahdollista, että hän pääsee sieltä aiemmin. Ja nyt minä jaksan paremmin kotona ihan siitä ajatuksesta, että minun on mahdollista päästä töihin syksyllä.

Kävin torstaina rehtorin juttusilla ja jo ihan siellä käynti teki tosi hyvää. Minulla on ihan aikuisten oikeasti ollut ahdistusta älyllisestä taantumisesta ja olen kaivannut vahvistusta sille, että minua haluttaisi ja tarvittaisi johonkin muuhunkin kuin tissipariksi. Niinpä siis kun reksi lupasi laittaa e-postia jottei haku mene minulta ohi ja kyselipä vielä kiinnostuksen kohteitakin (luokka-astetta ja vahvuuksia), koin pitkästä aikaa että minä ehkä jopa olen hyvä jossakin muussakin kuin no... vaippojen vaihdossa ja tissinä olossa. Nyt pitää tähdentää, etten väheksy kotiäitiyttä - päinvastoin, nostan entistä enemmän hattua niille äideille, jotka jaksavat olla kotona vuodesta toiseen. Kyse ei siis ole siitä, etteikö kotiäitiys tarjoaisi haastetta, sitä se kyllä tekee, liiankin kanssa. Minä vaan kaipaan erilaista haastetta ja kontakteja aikuismaailmaan. Iippo on ehdottomasti parasta mitä minun elämään on ikinä suotu mutta uskon, että Iipponkin kannalta on parempi olla ensi vuonna kotona mahdollisesti isin kuin väsähtäneen äidin kanssa. Vaikka ensi vuosi Iippon kanssa tulee olemaan jo hyvin erilainen, ei se silti pyyhkäise tämän vuoden väsymystä minnekään.

Kyllä. Olen kuulkaa tunnista toiseen miettinyt, että teenkö nyt sitten jotain mitä kadun, jos lähden töihin. Kaikkihan sitä toitottaa: Kyllä sinä ehdit töitäkin tehdä ja varhaislapsuus menee niin äkkiä ohi ja tätä rataa. Pelkäsinkin etukäteen, että rehtori lähtee tuolle kannalle ja minä puhkean johonkin hormooni itkuun... Kuitenkin tosi asia on, että jos minä menen töihin, on meillä perheen yhteistä aikaa ainakin puolet enemmän kuin tähän asti. Minä teen viikossa puolet vähemmän työtunteja kuin mieheni, enkä minä olisi säännöllisesti iltaisin työn takia pois kotoa. Ja jos tekisin 24-25 tuntia viikossa, olisin kotona useimmiten ennen kello 14. Ehdin kyllä elämään ja ihmettelemään varhaislapsuutta Iippon kanssa. Lisäksi uskon, että koti-isyys tekisi ihan älyttömän paljon hyvää mieheni ja Iippon suhteelle. Ettei Iipposta esimerkiksi tulisi niin hirveän äiti-riippuvainen. Ajatellapa nyt vaikka sitä, että jos meille vielä joskus suodaan toinenkin lapsi; voisin äkkiseltään kuvitella, ettei Iippo olisi niin mustasukkainen äidistä, kun on oppinut touhuamaan myös isin kanssa. Ja ihan rehellisesti haluaisin tarjota miehellenikin mahdollisuuden olla ekana näkemässä kun Iippo oppii jotain, etten se ole aina minä joka soittaa töihin: "Arvaa mitä?? Iippo kääntyi nyt toisinkin päin mahalleen!!!". Ja että isikin saisi tuntea olevansa semmoinen joka kelpaa lohduttamaan. Tämä eka vuosihan on ihan sitä, että vain äidin sylissä mieli tyyntyy.

No. Kyse on vielä mahdollisuudesta, enhän minä tiedä pääsenkö kuitenkaan loppujaan töihin. Uskomme kuitenkin, molemmat meistä, että nämä asiat johdattuu parhain päin. Parhain päin minulle, parhain päin miehelleni ja mikä tärkeintä: parhain päin Iippolle. Minä heitän pallon isompiin käsiin hakemalla töitä - isommat kädet katsoo miten elämän kannattaa viedä. Näin on kun kulkee rukoillen. Ja rukoushan todistetusti kannattaa.

This is my life

Minä rakastan lukemista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lukeminen on parasta viihdettä. Lukeminen voittaa leffat 6-0.

Opin lukemaan ennen kouluun menoa ja varsin pian aloin myös lukea lukemisen ilosta. Ehkä 5-6 luokalla ollessani karkkipäivä huipentui karkkipussiin, sohvaan ja hyvään kirjaan - silloin se saattoi olla Neiti Etsivä ja The Babysitter Club, Tiina -kirja tai Pikku Vampyyri.

On ollut toki aikoja, jolloin en ole lukenut niin paljon mutta ikää myöten olen tykästynyt lukemiseen yhä enemmän. Uusi kirja on kuin uusi tuttavuus (nyt muuten tulee sellainen olo kuin olisin paasannut tästä täällä ennenkin), uusi maailma, uusi ihminen. Vaipua kirjan sivuille on häipyä pois tästä hetkestä. Pois työpäivän rasituksesta, pois huolista. Pois omista tutuista kuvioista.

Iippon synnyttyä olen ollut aika paljonkin harmissani siitä kun aikaa lukemiselle ei tahdo löytyä. Nyt viime päivinä olen kuitenkin saanut aikaa jostain. Ehkä olen vaan päättänyt, että tiskit, pyykit ja pölyt saa odottaa - kun Iippo nukahtaa, minä luen. Ja minä ahmin, juovun melkein. Ihan kuin olisi juossut pitkän lenkin ilman vettä vaikka jo lähtiessä oli jano ja nyt juon niin että tulee yli. Ensin tuntui että haroin sivujakin niin, että tuskin maltoin keskittyä sisältöön, että kiskon lauseita itseeni kuin henkeä pidätellyt ilmaa.

Uudelleen rakastuminen?

Kirjastossa kuljin hyllyjen välejä tohkeissani: lukemista, minulle, lukemista, minulle. Autossa takapenkillä nostelen kirjan kerrallaan vielä kassista, katselen niiden kansia, luen takakannen selvityksiä. Hykertelen. Monta kirjaa, monta kirjaa... Mies hymyilee peilin kautta. Kotiin päästyäni haluan esitellä miehelleni saalista: "Katso. KUUSI ihanaa kirjaa. Saanko esitellä ne sinulle?". Sitten nostelen niitä esille ja jaarittelen minkä vuoksi minkäkin lainasin.

Sitten valitsen kirjan. Aloitan ehkä useammankin kun en malta odottaa.

Ja kun ei malta odottaa niin silloin on mentävä - "Kuvittele itsellesi mies" odottaa.

J.K Ystäväni K kirjoitti joskus omassa blogissaan että on onnistunut siirtämään kiinnostuksen lukemiseen omiin lapsiinsa ja on siitä tyytyväinen. Sietää ollakin. Minusta on jo nyt parasta lukea ja katsella Iippon kanssa kirjoja - ja hän tosiaan viihtyy siinä niitä katsellessa. En malttaisi odottaa että Iippo kasvaa ja alkaa (toivottavasti) kiinnostua kirjoista enemmän itsekin. Sitä odotellessa minä pyrin järjestämään kirjastoauton taas näille nurkille.