Hyvää laskiaissunnuntaita! Me ei vielä päästä mäkeen, Iippo on pikkuisen liian pikkuinen ja äiti ja iskä jalat puuduksissa eilisestä. Isi oli pelaamassa arvaatte kyllä mitä ja minä kävelin Iippon kanssa ukkila-mummola-enolaan hoitoon. Kävelymatkaa tulee sinne semmoinen 6 kilometriä. Se on ihan mukava matka ja minulle, joka ei ymmärrä lenkkeilyn perusidean päälle (miksi kävellä jotta pääsee jo siihen missä on), se on justiinsa kiva kun päämäärä on eri piste kuin mistä lähti. Sen verran sentään äsken käytiin että postia hakemassa ja nukutettiin Iippo siinä retkellä.
Olen tässä päivän, pari pohtinut sitä, miten hirmuinen psykologinen vaikutus on sillä, että on mahdollisuus johonkin. Minä jaksan päivän kotona Iippon kanssa huomattavasti paremmin jos minulla on auto käytössä - vaikka se sitten seisoisi pihassa. Minä tiedän että minun on mahdollista lähteä Iippon kanssa jonnekin. Jaksan myös odottaa miestä iltavuorosta paremmin jos on mahdollista, että hän pääsee sieltä aiemmin. Ja nyt minä jaksan paremmin kotona ihan siitä ajatuksesta, että minun on mahdollista päästä töihin syksyllä.
Kävin torstaina rehtorin juttusilla ja jo ihan siellä käynti teki tosi hyvää. Minulla on ihan aikuisten oikeasti ollut ahdistusta älyllisestä taantumisesta ja olen kaivannut vahvistusta sille, että minua haluttaisi ja tarvittaisi johonkin muuhunkin kuin tissipariksi. Niinpä siis kun reksi lupasi laittaa e-postia jottei haku mene minulta ohi ja kyselipä vielä kiinnostuksen kohteitakin (luokka-astetta ja vahvuuksia), koin pitkästä aikaa että minä ehkä jopa olen hyvä jossakin muussakin kuin no... vaippojen vaihdossa ja tissinä olossa. Nyt pitää tähdentää, etten väheksy kotiäitiyttä - päinvastoin, nostan entistä enemmän hattua niille äideille, jotka jaksavat olla kotona vuodesta toiseen. Kyse ei siis ole siitä, etteikö kotiäitiys tarjoaisi haastetta, sitä se kyllä tekee, liiankin kanssa. Minä vaan kaipaan erilaista haastetta ja kontakteja aikuismaailmaan. Iippo on ehdottomasti parasta mitä minun elämään on ikinä suotu mutta uskon, että Iipponkin kannalta on parempi olla ensi vuonna kotona mahdollisesti isin kuin väsähtäneen äidin kanssa. Vaikka ensi vuosi Iippon kanssa tulee olemaan jo hyvin erilainen, ei se silti pyyhkäise tämän vuoden väsymystä minnekään.
Kyllä. Olen kuulkaa tunnista toiseen miettinyt, että teenkö nyt sitten jotain mitä kadun, jos lähden töihin. Kaikkihan sitä toitottaa: Kyllä sinä ehdit töitäkin tehdä ja varhaislapsuus menee niin äkkiä ohi ja tätä rataa. Pelkäsinkin etukäteen, että rehtori lähtee tuolle kannalle ja minä puhkean johonkin hormooni itkuun... Kuitenkin tosi asia on, että jos minä menen töihin, on meillä perheen yhteistä aikaa ainakin puolet enemmän kuin tähän asti. Minä teen viikossa puolet vähemmän työtunteja kuin mieheni, enkä minä olisi säännöllisesti iltaisin työn takia pois kotoa. Ja jos tekisin 24-25 tuntia viikossa, olisin kotona useimmiten ennen kello 14. Ehdin kyllä elämään ja ihmettelemään varhaislapsuutta Iippon kanssa. Lisäksi uskon, että koti-isyys tekisi ihan älyttömän paljon hyvää mieheni ja Iippon suhteelle. Ettei Iipposta esimerkiksi tulisi niin hirveän äiti-riippuvainen. Ajatellapa nyt vaikka sitä, että jos meille vielä joskus suodaan toinenkin lapsi; voisin äkkiseltään kuvitella, ettei Iippo olisi niin mustasukkainen äidistä, kun on oppinut touhuamaan myös isin kanssa. Ja ihan rehellisesti haluaisin tarjota miehellenikin mahdollisuuden olla ekana näkemässä kun Iippo oppii jotain, etten se ole aina minä joka soittaa töihin: "Arvaa mitä?? Iippo kääntyi nyt toisinkin päin mahalleen!!!". Ja että isikin saisi tuntea olevansa semmoinen joka kelpaa lohduttamaan. Tämä eka vuosihan on ihan sitä, että vain äidin sylissä mieli tyyntyy.
No. Kyse on vielä mahdollisuudesta, enhän minä tiedä pääsenkö kuitenkaan loppujaan töihin. Uskomme kuitenkin, molemmat meistä, että nämä asiat johdattuu parhain päin. Parhain päin minulle, parhain päin miehelleni ja mikä tärkeintä: parhain päin Iippolle. Minä heitän pallon isompiin käsiin hakemalla töitä - isommat kädet katsoo miten elämän kannattaa viedä. Näin on kun kulkee rukoillen. Ja rukoushan todistetusti kannattaa.
Olen tässä päivän, pari pohtinut sitä, miten hirmuinen psykologinen vaikutus on sillä, että on mahdollisuus johonkin. Minä jaksan päivän kotona Iippon kanssa huomattavasti paremmin jos minulla on auto käytössä - vaikka se sitten seisoisi pihassa. Minä tiedän että minun on mahdollista lähteä Iippon kanssa jonnekin. Jaksan myös odottaa miestä iltavuorosta paremmin jos on mahdollista, että hän pääsee sieltä aiemmin. Ja nyt minä jaksan paremmin kotona ihan siitä ajatuksesta, että minun on mahdollista päästä töihin syksyllä.
Kävin torstaina rehtorin juttusilla ja jo ihan siellä käynti teki tosi hyvää. Minulla on ihan aikuisten oikeasti ollut ahdistusta älyllisestä taantumisesta ja olen kaivannut vahvistusta sille, että minua haluttaisi ja tarvittaisi johonkin muuhunkin kuin tissipariksi. Niinpä siis kun reksi lupasi laittaa e-postia jottei haku mene minulta ohi ja kyselipä vielä kiinnostuksen kohteitakin (luokka-astetta ja vahvuuksia), koin pitkästä aikaa että minä ehkä jopa olen hyvä jossakin muussakin kuin no... vaippojen vaihdossa ja tissinä olossa. Nyt pitää tähdentää, etten väheksy kotiäitiyttä - päinvastoin, nostan entistä enemmän hattua niille äideille, jotka jaksavat olla kotona vuodesta toiseen. Kyse ei siis ole siitä, etteikö kotiäitiys tarjoaisi haastetta, sitä se kyllä tekee, liiankin kanssa. Minä vaan kaipaan erilaista haastetta ja kontakteja aikuismaailmaan. Iippo on ehdottomasti parasta mitä minun elämään on ikinä suotu mutta uskon, että Iipponkin kannalta on parempi olla ensi vuonna kotona mahdollisesti isin kuin väsähtäneen äidin kanssa. Vaikka ensi vuosi Iippon kanssa tulee olemaan jo hyvin erilainen, ei se silti pyyhkäise tämän vuoden väsymystä minnekään.
Kyllä. Olen kuulkaa tunnista toiseen miettinyt, että teenkö nyt sitten jotain mitä kadun, jos lähden töihin. Kaikkihan sitä toitottaa: Kyllä sinä ehdit töitäkin tehdä ja varhaislapsuus menee niin äkkiä ohi ja tätä rataa. Pelkäsinkin etukäteen, että rehtori lähtee tuolle kannalle ja minä puhkean johonkin hormooni itkuun... Kuitenkin tosi asia on, että jos minä menen töihin, on meillä perheen yhteistä aikaa ainakin puolet enemmän kuin tähän asti. Minä teen viikossa puolet vähemmän työtunteja kuin mieheni, enkä minä olisi säännöllisesti iltaisin työn takia pois kotoa. Ja jos tekisin 24-25 tuntia viikossa, olisin kotona useimmiten ennen kello 14. Ehdin kyllä elämään ja ihmettelemään varhaislapsuutta Iippon kanssa. Lisäksi uskon, että koti-isyys tekisi ihan älyttömän paljon hyvää mieheni ja Iippon suhteelle. Ettei Iipposta esimerkiksi tulisi niin hirveän äiti-riippuvainen. Ajatellapa nyt vaikka sitä, että jos meille vielä joskus suodaan toinenkin lapsi; voisin äkkiseltään kuvitella, ettei Iippo olisi niin mustasukkainen äidistä, kun on oppinut touhuamaan myös isin kanssa. Ja ihan rehellisesti haluaisin tarjota miehellenikin mahdollisuuden olla ekana näkemässä kun Iippo oppii jotain, etten se ole aina minä joka soittaa töihin: "Arvaa mitä?? Iippo kääntyi nyt toisinkin päin mahalleen!!!". Ja että isikin saisi tuntea olevansa semmoinen joka kelpaa lohduttamaan. Tämä eka vuosihan on ihan sitä, että vain äidin sylissä mieli tyyntyy.
No. Kyse on vielä mahdollisuudesta, enhän minä tiedä pääsenkö kuitenkaan loppujaan töihin. Uskomme kuitenkin, molemmat meistä, että nämä asiat johdattuu parhain päin. Parhain päin minulle, parhain päin miehelleni ja mikä tärkeintä: parhain päin Iippolle. Minä heitän pallon isompiin käsiin hakemalla töitä - isommat kädet katsoo miten elämän kannattaa viedä. Näin on kun kulkee rukoillen. Ja rukoushan todistetusti kannattaa.
4 kommenttia:
Rohkeasti vaan tuulta päin. Kotona olleena, ja todella olleena, totean että koko perheen hyvinvointi on kiinni aikas pitkälti äidin hyvinvoinnista...elikäs moni meistä voi paremmin kun äiti käy töissä ja on sitten kotonakin kiva...Ja isit näkyy pärjäävän hyvin kotona. JA voishan ne koti-isät alkaa vaikka meillä kokoontumaan :)
Luin juuri Cacciatoren kirjasta (Pelastakaa pojat!) kannustavan pätkän siitä, miten joskus keräilijöiden aikakautena kun isit olivat lastensa kanssa, ei ollut ollenkaan sotia :D
Jaahas, vai äiditkö ne lapset opettaakin sotimaan :D
Isien aktiivinen rooli pikkulasten hoidossa ilmeisesti vähentää väkivaltaisuutta, sen vuoksi sotia ei niin paljon esiintynyt niissä kulttuureissa. Mielenkiintoinen pointti, hyvä kun sinäkin pidit sen isäkuukauden ;)
Lähetä kommentti