Kissa on peto

Nukuttiin tänään Iippon kanssa puoli yhdeksään ja se oli ihanaa. Paitsi Tyynestä, joka kuulemma oli jo Myöhässä! Ai että myöhässä mistä? No koska varhainen kissa saaliin nappaa. Tänään se myös toteutui; Tyynen eka saalis. Innoissaan se roudasi sen näytille ja innoissani olin minäkin, vaikka huomasin sen olevan päästäinen. Eihän kissa sitä syö. Tyynelle se oli ehkä kuitenkin ihan sama, ei se varmaan söisi hiirtäkään, onhan se karvainen. Joten suuren saalisreissun ja siihen liittyneiden kiitosten ja kehujen kerjuun jälkeen se pinkaisi sisälle omalle lautaselle. Saalistaessa nimittäin tulee hurjan nälkä ;)

Sorry vaan, te kaikki joiden mielestä tämä on julmaa.
Minusta tämä on niin hauskaa
että ilmoitin tästä välittömästi sekä miehelle että äidille :D

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Eilen mun elämälle löytyi tunnari. Se tuli ja alkoi lyödä mun sydämellä.
Rauhan aika. Ehkä siksi. Että mun elämässä on nyt rauhan aika.
Kaikki tuossa kappaleessa on niin jotain mitä on ollut mutta ei enää.
Se pysäytti hetken ja näin kaiken mitä nyt on.

Minua katsoo takaisin pieni, täydellinen ihminen täynnä luottamusta ja rakkautta.
Se on niin puhdas. Tuo pieni.

Virheitä. Niitä on ja kyllä ne on myönnettykin monesti.
Osa olkaa kohauttamalla, osa niin että tuntuu tyhjälle ja osa itkun kanssa.
Osassa on jotain lämmintä jossain kohdin.
Vieläkin.
Niistä kai se nykyinen minä rakentuu.

Sain takaisin ihan älyttömästi.

Vain heikkous voi
Lupauksen murtaa
Harvoin teen sen tahallani

Lähellä ei aina kiinni saa
Vain heikkous voi
Lupaukset murtaa

Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Pakko myöntää kaikki virheet
Kuinka paljon korjata voin

Vain heikkous voi
Totuuden peittää
Teen sen näin
Niin helposti hyväksyn sen

Virheitään ei näe
Lähellä vain jää
Toisen jalkoihin
Lähellä

Vaikka tahdon kaiken kieltää
Tiedän etten paeta voi
Voiko murheet kaiken viedä
Kuinka paljon takaisin saan

/Sara

Tärkeitä töröttäjiä

pikkuinen poika iippo ilmari näytti tänään neuvolassa
että osaa ottaa helmen peukulla ja etusormella.
ja vaikka sen vielä pienemmänkin helmen,
sen nuppineulanpään kokoisen,
vaikka.

iippo osaa jo nousta istumaan sitterissä,
istua töröttää siinä sitten tosi tärkeänä.
ja MYÖS iippo oppi kääntymään mahalta selälleen,
ihan perinteiseen malliin.
ei mittarimatomalliin vaikka ensin siltä näyttikin.

ulkona on mahtava sää ja siellä töröttää tärkeänä tämmöisiä:

Taakka harteiltani

Sain eilen odotetun puhelun. Tai no en kyllä osannut odottaa sitä puhelua joten ei se voinut olla odotettu. Helmikuussa käväisin reksille ilmottautumassa ja hän epäili töitten tulevan hakuun maalis-huhtikuussa. Olenkin sitten päivittäin kyylännyt kunnan sivuja jotta koska pääsee hakemaan. Reksi kyllä lupasi laittaa sähköpostia ettei haku mene multa ohi mutta en uskaltanut luottaa siihen keltaiseen muistilappuun kun hänelläkin on varmasti sata ja yksi muistettavaa asiaa... Eilen reksi kuitenkin soitti ja tarjosi minulle töitä. Nyt minulla on siis töitä. Ensi vuodeksi. Ihan aika kiva juttu. Ehdin nimittäin jo muutaman unettoman yön viettämään, pitäähän sitä vähän stressata että miten ensi vuosi kehkeytyy. Suotta, kyllä nämä asiat on isommissa käsissä.

Mies jää siis koti-isäksi. Puhuimme siitä jo ennen Iippon syntymää. Sanoin, etten voi mitenkään tietää miten viihdyn kotiäitinä. Kysyin silloin, että onko hän valmis jäämään kotiin jos minusta tuntuu että haluan töihin. "Miksikäs ei, kai minäkin osaan lasta hoitaa." oli vastaus ja sitä tässä nyt sitten käydään lunastamaan. Olen älyttömän kiitollinen miehelleni, tiedän, että harvempi mies suostuu jäämään kotiin. En kyllä tiedä miksi. Istuuko stereotypiat miesten ja naisten töistä meissä niin tiukasti? Kuitenkin uskon että meidän Iippo-pojalle on lahja että isi on hänen kanssa vuoden jolloin opetellaan puhumaan ja liikkumaan...

...vaikkakin olen epäillyt, että kymmenen vuoden päästä meillä on 2. divarissa salibandya pelaava poika joka ei osaa puhua...

No, onneksi minä olen paljon kotona, ja onneksi isäkin on kova puhumaan :)

Nyt Iippo on nukkumassa ja minä jatkan neulomista, on meinaan uudet sukat taas työn alla!

-Kuka siellä?

-Minä täällä, minä kärpästen kuningas!

Näin meillä iskä aina vastasi kun pikkuisena huudettiin että -KUKA TULI?

Minua on puraissut neulekärpäinen. Tuloksena on samasta Novitan Vuodenajat Kevät kerästä Iippiselle tumput ja meille molemmille sukat:

Ja uusi kerä odottaa silmien luojaa.

Pääsiäinen, Kinderin lahja maailmalle?

Mies tulee pian töistä ja alkaa pääsiäisloma. Onpa mukavaa. Toivoisin säiden suosivan edes sen verran että lenkkeilemässä olisi kiva käydä ja jos joku päivä vaikka uskaltautuisi retkelle jonkinlaista nakkia paistamaan. Mies haaveilee polttavansa pohjalaisittain pääsiäiskokon - koko kokonko? Koko kokon. Saa nähdä. Se varmaan myös virpoo sunnuntaina ihan periaatteesta...

Pääsiäinen. Kristillisistä juhlista minun mielestä kaikista suurin, pitäisi mennä joulunkin ohi. Mutta kas kummaa, tonttujen sijaan noidat ja suklaamunat on vallanneet koko pääsiäisen. Jotenkin tuntuu sille, että sitä vähää kuin mitä Jeesus-lapsi käy jouluna kenenkään mielessä, ei juuri kukaan enää muistele pitkäperjantaina kärsimystä ja pääsiäisen riemua, ylösnoussutta Kristusta. Pääsiäinen on enemmänkin semmoinen kevätjuhla. Jippii, kohta on vappu - juhla.

Kiirastorstai ja väki valmistautuu lähtemään baariin.

Huutelenko korkealta itsekään?

Moneen kertaan, sekä jouluna että pääsiäisenä, olen joutunut nalkkiin. Uskovassa perheessä kasvaneena nämä jutut on tuttuja. Liian tuttuja. Ne on niin itsestäänselvyyksiä! Jeesus syntyi jouluna, tuli tänne ja nöyrtyi ihmiseksi, Jumala antoi oman poikansa, antoi kuolemaan asti. Pääsiäisenä Lensi maahan enkeli kertomaan että Jeesus on voittanut kuoleman, sovittanut kaikkien kaiken. Myös minun.

Mutta ettei se sitten tunnukaan missään. Vaikka katsoisi Jeesus-vilmejä. On kuin murrosikäinen, joo joo, tiedetään. Että pitää tikistää. Keskittyä. Elää se itse eikä kuunnella kuinka pään sisällä kerhotäti kertoo.

Hiljentyä.

Onneksi Jeesus sovitti tämän tämmöisenkin, penseyden, johon helposti tipahtaa. Tai lähinnä jossa helposti kulkee, mutta josta haluaisi tänä pääsiäisenä tipahtaa pois. Hiljaista pääsiäisen aikaa, toivottaa Min blåggen.

Tyyne Neponen alias Fileas Fogg.

Moni meidät tunteva tai Min blåggenia lukenut tietää että meillä on kissa, Tyyne Neponen, joka on viettänyt lokoisia sisäkissan päiviä meillä jo reilut neljä vuotta. Moni minut paremmin tunteva tietää myös, että olen suhtautunut kielteisesti kissojen vapaa-elämään ulkona; kaupungeissa, kylillä ja maallakin - varsinkin jos lähiympäristössä on niille vaarallisia asioita, lähinnä liikennettä, avoimia lietesäiliöitä yms. Ja kuka nyt haluaa naapurin kissaa pihalleen kakkimaan tai kollia pissimään. (Juuri ihmisten ajattelemattomuudesta tässä asiassa johtuu monien muiden kissa-viha.)

Sanotaan, ettei eläin osaa kaivata semmoista, mistä sillä ei ole tietoa. No ei varmaan ihminenkään. Mutta onko se hyvä peruste esimerkiksi nyt kissan sisällä pidolle? Onko se reilua?

Tyyne ulkoili ensimmäisiä kertoja kaupungissa, valjaissa tietysti. Ja pelkäsi ihan tuhottomasti. Pienemmälle kylälle, metsän vieressä sijaitsevaan rivitaloon muutettuamme, Tyyne innostui ulkoilusta enemmän ja monet kerrat metsässä kierreltiinkin. Tänne landelle muutettuamme väsäsimme Tyynelle juoksunarun tyyppisen ratkaisun jossa se vietti tuntikaupalla aikaa viime kesänäkin, aina silloin kun itsekin olimme pihalla. Pitkin kesää puhuimme ulkoilutarhasta kun tiedossa oli vauvan syntymä. Ajattelin, etten millään pysty ulkoiluttamaan sitten Tyyneä valjaissa niin paljon kuin se haluaisi: pukea nyt aina vauva ja todeta että Tyyne halusi olla pihalla 15 minuuttia. Tai viisi. Tarhasta tehtiin jo piirroksetkin kunnes totesin, että en todellakaan halua sitä rumilusta tuohon talon päähän. Talon päässähän se olisi ollut koska halusin käyttää tuuletusikkunaa ovena sinne.

Niinpä se sitten tapahtui. Päästin Tyynen ekan kerran pihalle kun olin siellä itsekin. Joskus joulun jälkeen, vai oliko loppuvuotta. Muutamia minuutteja. Ja uskokaa tai älkää, mies se yllätti täälläkin eikä vain Ainavalppaissa, hän nimittäin pisti aika pahasti vastaan. Pelkäsi, että Tyyne lähtee, että sille sattuu jotain.

Ja mies se vastusti myös silloin muutama viikko sitten kun minä päästin Tyynen aamulla ulos yksinään. Sanoin kissalle, että mene! Älä lähde meidän tontilta. Tule sisälle jos pelottaa, älä sekaannu tappeluihin. Älä uhkarohkeile.

Ja se meni. Se hiippaili ensimmäisenä päivänä maha maata viistäen, korvat heiluen, pohdiskeli lähinnä tuossa autotallin edessä tätä uutta tilannetta. Ja tuli sisälle 20 minuuttia myöhemmin. Seuraavana päivänä oli kaunis aurinkoinen päivä ja hanki kesti. Se lähti innoissaan kompostin takana olevaan ryteikköön - juuri sinne, minne kesällä hihnan päässä ei päässyt. Tunnin päästä (jonka aikana mies oli ehtinyt jo monesti miettiä missä se menee) kävin etsiskelemässä Tyyneä ja se istui talon takana olevassa ojassa, ilta-auringon tiplassa. Toisen tunnin päästä se tuli sisälle.

Nyt Tyyne on ulkoilut siis parisen viikkoa, päivittäin, usein sekä aamulla että illalla. Sisälle tultuaan se kiittelee kauheasti, syö hyvin ja menee nukkumaan. Toistaiseksi se on pysynyt hienosti meidän tontilla.

Keskustelua tämä on kuitenkin aiheuttanut. Mies haluaa, että meillä on lemmikkikissa. Mielellään elävä ja ei vain syömässä käväisevä vuokralainen. No niinhän minäkin haluan. Tiedostan kyllä, ettei meidän pihamaa ole kaikista turvallisin alue ulkoilla. Naapurissa on ärtsyjä koiria, lähellä kulkee tie - ja navettassakin on niin pahuksen liukas peltikatto ettei siinä pitänyt kissankaan kynnet... ...ja tiedänhän minä vanhana fanaatikkona, että sisäkissat elävät pidempään kuin ulkokissat - sohvaan hukkuu harvemmin kuin lietesäiliöön ja emännän ostoskassin alle liiskautuu huomattavasti harvemmin kuin jäteauton. Pihalla nautiskelevaa kissaa katsellessa (ja porukoiden 15-vuotiaaksi elänyttä rusakon pyydystäjää ajatellessa) en kuitenkaan voi olla ajattelematta: mutta kummatko elävät onnellisempana?

Kumpikaan meistä ei tykkää naapurin kissasta joka käy tarpeilla meidän pihassa, emmekä näin ollen halua että Tyyne alkaa pyöriä toisten pihoissa, VAIKKA se ei todellakaan tee tarpeita ulos, ainoastaan sisävessaansa. Kukapa sitä uskoo? Tällä hetkellä Tyyne pysyy hienosti omassa pihassa, omalla reviirillään, mutta entäpä jos se vaan joku päivä ei enää pysy? Mitenkäs teet ulkoiluun tottuneesta kissasta sisäkissan? No et mitenkään järisyttämättä kissan mielenterveyttä.

Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä ja itsesyytöstä ja valitusvirttä jos Tyynelle jotain tuolla ihmeellisessä ulkomaailmassa tapahtuu. Mutta sitten minulla olisi kuitenkin se ajatus: "Se sai touhata ulkona ja oli muuten tosi onnellinen." Itkeä vollottaisin minä sittenkin jos se sisäkissana elettyäänsä kuolee. Sillä erotuksella, että silloin suren myös sitä, kuinka se nautti ulkoilusta vapaana ja minä en antanut.

Ja sitäpaitsi: Tyyne on pitänyt kiinni siitä mitä sanoin. Tai no melkein. Se on pysynyt tontilla, se on tullut sisälle jos pelottaa ja se ei ole sekaantunut tappeluihin. Uhkarohkeillut se on kiivetessään navetan siltaa pitkin tikkaille ja hypätessään sieltä peltikatolle ja luisuttuaan kohti turmiota mutta Vain näyttääkseen miten ketterästi pääsi silti hyppäämään vielä tikkaille. Hei, vauhdista.

Tässä Tyyneä vähän pelottaa...